Armotonta menoa

Milloin olet viimeksi pyytänyt armoa? Oliko tilanne sellainen, että kaikki keinot oli käytetty ja kaiken ponnistelun jälkeenkin selviytyminen tuntui lähes mahdottomalta?

Elämä on hektistä ja suorituskeskeistä, eikä sen vaatimukset tekemällä lopu. Jaksaminen on joskus koetuksella, kun työt, ihmissuhteet ja arjen haasteet vaativat panostuksemme. Kaiken keskellä luulemme, että voimamme riittävät ja pystymme melkeinpä mihin vain. Turhaudumme, jos väsymme tai joudumme tunnustamaan, että oma osaaminen ei riittänytkään.

Meitä ei ole kuitenkaan kutsuttu elämään pelkkien suorituspaineiden alla. Meille on luvattu lepo ja rauha kaiken kiireenkin keskellä. Saamme siirtää katseemme itsestämme meitä rakastavaan, armolliseen Jumalaan. Hän ei vaadi meiltä tekoja tai osaamista. Ainoa, mitä hän meiltä odottaa, on päinvastoin oma heikkoutemme ja epäonnistumisemme.

Jumala on tehnyt puolestamme arvokkaimman teon – uhrannut poikansa Jeesuksen, jotta me saisimme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Jumalalta saamme pyytää armoa kaikissa elämäntilanteissa, ja tämä lupaus myös pitää, kuten psalmeissa sanotaan: ”Hän antaa armonsa, hän on uskollinen!” Loppujen lopuksi elämä ei olekaan suorittamista, vaan se on lahja.

Annika Lähteenmäki, nuorisotyönohjaaja


Vuoden 1918 varjot

Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta maatamme repineestä sisällissodasta. Tapahtumaa muistellaan yhteisöissämme eri tavoin.
Kirkkokin muistaa Sovinto 100 -projektin muodossa. Kalajoella luemme aiheesta kertovaa kirjaa ja keskustelemme sodan varjoista.
Vuoden 1918 sota on haastava käsitellä, koska ajan todellisuus oli sirpaleinen. Olivat punaiset ja valkoiset, joilla molemmilla oli sisäisiä keskinäisiä näkemyseroja.
Entisellä emämaalla Venäjällä oli suuret sisäiset valtiolliset ristiriidat. Vallankumouksen voitto ei suinkaan ollut varma ja lopullinen vuonna 1917.
 
Suomen kohtaloon vaikutti myös Saksa, jonka mukaantuloon Suomen sotaan ei suhtauduttu siihenkään yksimielisesti.
Maailmansota heikensi Suomen elintarviketilannetta ja monin paikoin nähtiin nälkää. Kaiken tämän keskellä yksittäiset ihmiset joutuivat tekemään ratkaisujaan
ja valintojaan.
 
Tänä päivänä saattaa olla käsittämättömän vaikeaa ymmärtää niitä olosuhteita, joissa valintoja tehtiin.
Tuomitseminen on helppoa. Tapahtumat ovat jättäneet arpia monien ihmisten ja heidän jälkipolviensa elämään.
 Monet pohtivat, joko aika olisi kypsä ja he kykenisivät lausumaan Ristin miehen sanoin:
”Isä, anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”
Haavojen jälkeen jää hiljaisuus.
Ihmiskunnan suurin syyttömänä kärsinyt tiesi sen.
 
Suvi Lehtimäki, kappalainen​

 

Juhlimaan tulkaa…

Olemme juhlineet tänä vuonna reformaatiota eli uskonpuhdistusta, josta tuli kuluneeksi 500 vuotta.  Juhla teema oli armoa, joka kuvastaa ja kertoo lyhyesti, mistä luterilaisessa uskossa on kyse. Jumalan armo on meille ilmaista. Sitä ei voi ihmistöin ansaita. Ihminen pelastuu yksin uskosta ja yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Usko ei siis ole mitään sellaista, joka olisi meidän omaa tekoa.  Se on alusta loppuun Jumalan lahja. Tämän asian oivaltaminen ja sen varaan jääminen ei ole meille kuitenkaan helppoa.  

Me etsimme armollista Jumalaa läpi elämän. Välillä pakenemme häntä ja käperrymme itseemme. Välillä vihaamme häntä, kun asiat menevät toisin kuin toivoisimme. Mutta rauhaa me emme tahdo oikein löytää ilman Jumalaa. Monesti vasta tosipaikan tullen, kun selkä on seinää vasten, me turvaamme häneen ja huudamme häntä avuksi.  

Joulu saattelee meitä tämän armollisen Jumalan luokse. Joulu vie meidät vastasyntyneen Vapahtajan seimen äärelle. Me saamme hiljentyä kuulemaan samaa sanomaa, jota jo ensimmäisenä jouluyönä kuulutettiin Betlehemin yössä. Vapahtaja syntyi ”koko kansalle”. Siis kaikille. Jeesus ei ole pikkupiirien yksinoikeus. Hän syntyi meitä kaikkia varten. Tässä joulun Lapsessa me kohtaamme Jumalan rakkauden suurimman lahjan. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1.Joh. 4:10)  

Joulu muuttaa meitä. Joulun Lapsi peittää alleen meidän katkeruutemme, kylmyytemme, vihamme ja koko syntisen elämän. Meidät pestään puhtaaksi jouluseimen ääressä. Kun katselemme Vapahtajaa, me saamme ihan oikeasti jättää taakkoja pois. Me saamme uskoa syntimme anteeksi. Jumala antoi Vapahtajan syntyä, jotta saamme olla vapaat kaikesta, josta omatunto meitä syyttää. Joulu on näin täynnä Jumalan armollisuutta ja Jumalan anteeksiantamusta. Meitä rakastetaan, jotta me voisimme omalta osaltamme olla armolliset toinen toisillemme. 

Tulevan adventin alkupuolelle osuu itsenäisyytemme suuri juhlapäivä. Suomi täyttää 100 vuotta. Kiitollisin mielin juhlimme isänmaatamme joka on meille tärkeä ja rakas. Meillä on aihetta kiitokseen. Moni asia on hyvin. Jumala on siunannut pienen kansamme vaiheita ja auttanut vaikeiden aikojen yli.      

Toivotan sinut sydämellisesti mukaan seurakuntamme erilaisiin tilanteisiin tulevana juhla-aikana. Älä jää kotiin, vaan tule mukaan, vaikka edellisestä kerrasta olisi kulunut vuosia. Lähde liikkeelle, sillä nyt on sen aika.      

Toivotan kaikille seurakuntalaisille hyvää ja siunattua adventin aikaa.

Kari Lauri, kirkkoherra

 

 

Olisitko

tie armoon ja toivoon,
syli, rakkaus ja tuli sydämessä,
lähde iloon, uskoon ja totuuteen,
oikea osoite, matkan päämäärä ja tarkoitus?
Olisitko tätä kaikkea minulle Jumala?

 

Olisitko

Jumala läsnä surussa, pelossa ja ahdistuksessa,
tuttu häpeän, vihan ja kaikkien tunteiden,
kohdannut kelpaamattomankin.
Olisitko Jumala vierellä sisäisissä kivuissa ja ihmisen tuskassa.
Seisoisit vierellä haavoitetut ja runnellut kätesi näyttäen.

 

Jumala

Näet minut,
valossa ja totuudessa.
Näet sisimpään saakka.
Et pelkää katsoa,
et pelkää kuulla.
Mitä sanot minulle Jumala?
Sanot rakas, niin että tiedän, että tarkoitat sitä.
Sanot rakas, niin että tiedät millaista ihmistä rakastat.

 

Olet minulle Jumala

lohdutus ja sanat
ystävä ja rakas.
Jumala olet niin paljon,
että et pelkää etkä kaihda mitään minussa ja sinussa,
vaikka olemmekin kaikkea mahdollista.
Et väisty viereltämme Jumala.

Ulla Ketonen