Sovinto: ei unohtamista vaan pyrkimystä keskinäiseen ymmärrykseen

 

Kuva: Jussi LeppäläSaarna Sovintomessussa 29.4.2018 klo 10 Kalajoen kirkossa

Joh. 15:10-17

Evankeliumikatkelma on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta, jonka hän piti opetuslastensa keskellä juuri ennen joutumistaan pyöveleiden käsiin. Vain muutama tunti näiden sanojen jälkeen, Jeesus vangittiin, kun Juudas oli hänet ensin kavaltanut. Vain muutama tunti, ja Jeesus oli jo kiduttajiensa käsissä, ja lopulta teloitettuna ristinpuussa.

Jäähyväissanojen hetkellä Jeesus tiesi mikä kohtalo häntä odottaa. Siksi on hämmästyttävää, että hän näillä hetkillä puhuu niin paljon rakkaudesta. Hän puhuu ystävyydestä, Jumalan valittuna olemisesta ja vielä kerran keskinäisestä rakkaudesta.

Rakkaus piti koossa perheitä, sukuja ja yhteisöjä 1918

Vuonna 1918 monen perheen ja suvun jäsen oli matkalla kohti teloituspaikkaa ja väkivaltaista kuolemaa. Monessa kodissa itkettiin, pelättiin ja ikävöitiin. Ei tarkalleen tiedetty, mitä edessä on, mutta valmistauduttiin pahimpaan. Lopputulos oli monin paikoin pahempaa kuin mitä osattiin odottaa.

Jätettiin monia jäähyväisiä. Tuskin voitiin aina tietää, milloin hyvästit olivat viimeiset. Jäähyväispuheisiin ei aina ollut aikaa eikä tilaisuutta. Rakkaudesta noissa hetkissä lienee ollut vaikea puhua. Sellaisella hetkellä rakkaudesta puhuminen tuntuu naiivilta, lapselliselta, idealistiselta ja suorastaan hölmöltä. Eihän voimaa ja väkivaltaa vastaan pärjää, kuin voimalla ja väkivallalla.

Mutta ehkä sittenkin rakkaus oli lopulta se, jonka kautta elämä saattoi mennä eteenpäin sodan vuonna ja sen jälkeen. Ihmisten keskinäinen huolenpito perheissä, suvuissa ja yhteisöissä oli usein ainoa mikä kantoi, kun kaikki muut tuet olivat menneet. Sukulaiset ja ystävät riensivät hätiin moniin perheisiin, joissa lapset jäivät orvoiksi kun kumpikaan vanhemmista ei enää palannut kotiin.

Tammikuussa pidimme Kalajoen kirjastossa keskustelupiiriä, jossa luimme vuoden 1918 sodasta kertovaa kirjaa, Pekka Jaatisen kirjoittamaa romaania nimeltä Varjo. Keskustelupiirimme oli tarinoista rikas ja ajatuksiltaan syvällinen. Sotavuodesta on paljon tarinoita.  On tarina, jossa paljon kärsinyt uhri on tietoisesti valinnut anteeksiantamuksen tien, ja kuinka tämä valinta on saanut määrittää myös perheen, suvun ja perillisten suhdetta teloittajiin. Kertomus osoittaa, että sovinto menneisyyden ja historian kanssa voi olla mahdollinen. Silloin jää miettimään, mistä tulee voima anteeksiantamukseen?

Jeesus kehottaa keskinäiseen rakkauteen. Ihmisten tulee olla kehotuksessaan varovaisempia, sillä ihminen saattaa tällöin helposti sortua vähättelemään uhrin kärsimyksiä. Ihmisen kehotuksessa saattaa piillä yläpuolelle asettumisen ja mestaroinnin asenne. Mutta kun eniten kärsinyt  - Jeesus Kristus- antaa anteeksi ja antaa siitä esimerkin, se haastaa pohtimaan, mitä tuo voisi tarkoittaa ihmisen kohdalla.

Punainen, vai valkoinen, vai eikö kumpaakaan?

Vuoden 1918 todellisuus ei Suomessa ollut mustavalkoinen, tai pitäisikö sanoa, jyrkän punavalkoinen. Äärimmäisten värien välillä oli paljon harmaan ja häilyvän sävyjä. Oli paljon heitä jotka eivät olisi halunneet olla kummallakaan puolella. Jotka olisivat halunneet elää omaa elämäänsä ja jäädä ulkopuolelle konfliktista.

Sellainen henkilö oli myös lukupiirimme romaanin päähenkilö, Oskari Varjo. Hän oli sodan kynnyksellä tullut takaisin kotikaupunkiinsa monien vuosien jälkeen, eikä hän enää tunnistanut kaupunkia eikä aikakautta omakseen. Hän valitsi ulkopuolisuuden ja opportunismin, hihanauha oli toiselta puolelta valkoinen ja toiselta puolelta punainen ja hän käänsi esille aina sen värin, jonka kulloinkin katsoi hyödyllisimmäksi. Mutta tämäkään ei pelastanut häntä pyöveleiden käsistä.

Oskari Varjo muistuttaa itse asiassa hämmentävän paljon apostoleista suurinta, Pietaria, joka tarpeen tullen sekä tunnusti että kielsi Mestarinsa.  Pietari ollut mikään uskonsankari, kaikkea muuta. Kun tiukka paikka tuli, hän kielsi Jeesuksen, ja halusi olla ulkopuolinen. Mutta silti, tälle takinkääntäjälle ja nihilistille   Kristus luotti tärkeimmät tehtävät; hänestä tuli kallio jonka päälle kirkko rakentui.

Kristittyinä meistä tuskin kukaan voi kehua olevansa Pietaria kummempi. Meidän sisällämme on tunnustaja ja kieltäjä läsnä samanaikaisesti, koko ajan.  Samoin verisen sotamme historiaa katsellessa syyllisten ja uhrien osat merkillisellä tavalla vaihtuvat ja osien tarkkarajaisuus häviää. Kummallakin puolella oli heitä, jotka olisivat vain halunneet jäädä ulkopuolelle, mutta jotka olosuhteiden pakosta joutuivat tunnustamaan väriä. Ja kummallakin puolella oli heitä, jotka täsmälleen tiesivät, mitä olivat tekemässä. 

Jonkin aikaa jäähyväispuheensa jälkeen, ristinkuolemansa hetkellä, Vapahtaja anoo pyöveleilleen armoa, pyytäen: ” Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät:”

Vapahtaja pystyy tähän, ihminen harvemmin, mutta missä niin on tapahtunut, on jotain suurta ja painavaa murtunut ihmisen sisimmässä. Anteeksiantamuksen voimaa ei mikään voita, mutta aina on muistettava, että anteeksiantamus ei voi tapahtua ihmisen käskystä eikä tahdosta, vaan jostain suuremmasta voimasta.

Tarinat ja nimet uhrien identiteetin merkkinä

Jeesuksen matka ei päättynyt ristille eikä hautaan, kuten tiedämme. Lopussa oli ylösnousemus, joka ei silti ollut loppu, vaan uuden alku, uuden mahdollisuuden, sovituksen ja anteeksiantamuksen alku. Ylösnousemuksen olemus on ihmisjärjelle käsittämätön, mutta joitain ulottuvuuksia siitä voi yrittää hahmottaa. Yksi ylösnousemuksen ulottuvuus on sukua luomiselle; sille, kuinka Jumala mahtikäskyllään kutsuu tyhjästä kaiken elollisen elämään, olemattomuudesta olemaan.

Tänä vuonna sadan vuoden takaisia uhreja on muistettu paljon: tiedotusvälineissä, elokuvissa, kirjallisuudessa; niin kuin muistelimme keskustelupiirissä täällä Kalajoellakin. Näiden tarinoiden kautta monet traagisesti kuolleet ihmiset ovat saaneet äänen ja nimen. Ihmisen nimen ja hänen tarinansa ääneen lausuminen on kuin ihminen kutsuttaisiin olemattomuudesta olemaan. Hän saa identiteetin ja arvokkuuden. Tämä on yksi ylösnousemuksen ulottuvuus.

Tämän takia muistaminen on tärkeää ja arvokasta; ei menneisyyden väkivaltaisuuksissa rypemisen takia, ikään kuin se olisi jotain makaaberia viihdettä. Vaan sen takia, että uhrit ansaitsevat identiteetin. He ansaitsevat sen, että heidän tarinansa tulee kerrotuksi ja kuulluksi. Ja kun se tulee kerrotuksi ja kuulluksi, vainajat saavat muistoissamme sen kunnian ja arvokkuuden, joka jokaiselle ihmiselle kuuluu.

Sodan jälkeen pelko ja häpeä vaiensi monet. Merkillistä kyllä, mutta ihmistieteiden mukaan täysin loogista on ollut se, että uhrit kärsivät häpeää eniten. Uhrien häpeä kesti sukupolvesta toiseen. Ainoastaan asioiden ääneen lausuminen, nimet ja tarinat auttavat häpeästä selviämisessä.

Sillä nimet ja tarinat todistavat siitä, että kaikki, valkoisista punaisiin olemme ihmisiä ja saman Isän lapsia. Saman Sovittajan sovittamia, joista kukaan ei voi asettua toisensa yläpuolelle. Se, että ihmisellä on nimi, kasteen hetkellä lausuttu, merkitsee sitä, että Jumalan lupaus koskee häntä, koska Raamatussa Herra sanoo: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”(Jes. 43)

Siksi uhrien nimien selvittäminen ja niiden esille asettaminen on teko, jolla on paitsi symbolinen, myös ihmisyyttä kunnioittava ulottuvuus. Siksi tavoitteena on saada nimet myös meidän kirkkomaallamme olevaan vuoden 1918 muistomerkkiin, josta nimet vielä puuttuvat.

Mitä on rakkaus ja sovinto?

Meidän ihmisten on helppo kehottaa toisiamme rakastamaan ja anteeksiantamaan. Kehotus on ohut, jos ei itse pysty samaan. Ainoastaan Jumalan rakkaus on täydellistä. Hänen rakkautensa ei ehdollistu siihen, kykeneekö ihminen antamaan kiduttajilleen anteeksi vai ei. Jeesuksen sovitustyön tähden Jumalan rakkaus  ihmistä kohtaan pysyy kaikissa tilanteissa. Meidän  tulee ottaa todesta nuo Jeesuksen jäähyväispuheen sanat: ”Rakastakaa toisianne.”  Mitä tuo rakkaus tarkoittaa? Voisiko se tarkoittaa, ei menneisyyden unohtamista, vaan yhdessä ihmettelemistä; sitä, että yhdessä yrittäisimme ymmärtää? Sillä sovinto ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi kaikissa asioissa aina olla samaa mieltä toistemme kanssa, vaan sitä, että kykenisimme yhteisen pöydän ympärillä olemaan rakentavalla tavalla eri mieltä keskenämme.

Suvi Lehtimäki, kappalainen, Kalajoen seurakunta

Yksin ja yhdessä

Kiirastorstaista nousee mieleen se, miten Jeesus aterioi opetuslasten kanssa. Onko meillä enää aikaa syödä yhdessä? Yksi syö leivän lähtiessään, toinen laittaa ruoan töistä tullessaan ja kolmas lämmittää sitä myöhemmin. Jeesukselle yhdessä syöminen oli tärkeää. Raamattu k

uvaa usein Jeesuken ja opetuslapset ruokailemassa. He olivat ystäviä, jotka halusivat jakaa leivän, mutta myös elämäänsä. Ehkä laitan tänä iltana ruokaa ja katan pöydän, kysyn mitä perheenjäsenille kuuluu.

Vaikka Jeesus ja opetuslapset aterioivat yhdessä, ja Jeesus jopa pesi opetuslasten jalat, jättivät he hänet tiukan paikan tullen yksin. Tässä vaiheessa kertomusta on helppo löytää itsensä, joko kiireisenä ja pelokkaana omissa touhuissaan, tai yksin jätettynä. Jeesus, eläessään ihmisen elämän, tiesi miltä tuntui, kun oli rakkaita ympärillä, mutta myös miltä tuntui olla kaikkien hylkäämä.

Mekin tunnemme joskus olevamme yksin tai hyljättyjä. Juuri siksi Jeesuksen tuli olla hyljätty, ettei meidän tarvitsisi. Hän asetti ehtoollisen syntien anteeksiantamiseksi ja yhteyden ateriaksi. Hän on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Jeesuksen rakkaus laittaa myös meidät liikkeelle, yksinäisen luo, kulkemaan yhdessä, perille asti.

Maria Orjala

Hän nousi kuolleista sittenkin

Jeesus oli haudattu. Hänen tarinansa on loppu. Näin luultiin. Ylipapit ja fariseukset pyysivät Pilatukselta sotilaita vartioimaan Jeesuksen hautaa ryöstäjien varalta. Tai ylösnousemukseen varautuen. Pilatus lupaa vartioston haluten päästä nopeasti eroon koko jutusta. Hän oli langettanut väärän tuomion eikä saanut rauhaa.  Kirjeessään keisari Tiberiukselle maaherra kuvaa Vapahtajan kuolinhetkellä tapahtuneita luonnonmullistuksia. Hän kertoo käynnistään Golgatan portilla, kun kuolinkamppailu oli ohi. Hän kertoo teloituspaikalta palaavasta roomalaisesta sotaväenosastosta, jonka lippu oli surun merkiksi verhottu mustaan. Pilatus näki, että Jeesuksen kuolema oli koskettanut hänen omaa väkeään. Ja hän pohtii kauhuissaan, kuka oikein oli tuo mies, jonka hän oli tuominnut kuolemaan.

Muutamista sotilaista tuli Kristuksen todistajia, kuten sadanpäämies Qvintus Korneliuksesta, joka johti Jeesuksen teloitusosastoa. Monien kirjallisten lähteiden mukaan hän on sama Kornelius, josta Apostolien teoissa puhutaan, ja jonka luokse Pietari aikanaan lähetettiin. Pilatuksen poliittinen ura ei saanut hyvää jatkoa, vaan jo muutaman vuoden kuluttua hänet siirrettiin muihin tehtäviin eikä hän elänyt enää pitkään.

Jeesus saarnasi kuolemassaankin. Tuonelan syvyydestä saakka hän herätti uskoa ja ylläpiti sitä, kunnes hän ylösnousemisellaan osoitti todeksi kaikki sanansa. Evankeliumin vaientamiseksi tarkoitettu tapahtuma käynnisti vyöryn, jonka seurauksena kristillinen kirkko on tänä päivänä maailmanlaajuinen. Jeesusta ja hänen sanomaansa yritetään edelleen haudata, tehdä tyhjäksi, panna viralta ja kieltää, mutta turhaan. Kaikkialla, missä evankeliumia kuunnellaan, se saa vaikuttaa uudistavasti. Sanoma antaa toivoa, jota me tarvitsemme osataksemme elää tässä maailmassa, jossa muutos tuntuu olevan ainoa pysyvä olotila.

Siunattua pääsiäistä!

Suvi Lehtimäki

 

Elämänjano

”Herra, kädelläsi iloita mä saan”, lauloivat nuoret riparilla. Saimme viettää viikon upeissa maisemissa kaiken yltäkylläisyyden keskellä, kun Luojan luoma luonto avautui silmiemme eteen. Monien vauhdikkaiden touhujen lisäksi saimme pohtia omaa paikkaamme maailmassa ja elämän tarkoitusta.

Nuorista huokuu suuri jano, elämänjano. He janoavat tulla huomatuksi ja kaipaavat vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Tämä sama jano koskettaa jokaista, kun mietimme elämämme mielekkyyttä. Elämää rytmittää vastakohdat, kun kulkumme on joskus helppoa ja vaivatonta mutta välillä todellista kompurointia. Emme selviä elämästä yksin, vaan kaipaamme matkalle opastajaa, joka lupaa, että olemme kulkemassa oikeaan suuntaan.

Meidät on luotu Jumalan yhteyteen. Janoamme ei voi tyydyttää mikään muu kuin Jumalalta saatu rakkaus, joka tuli todeksi Kristuksen pelastustyössä. Rippileirillä toistui usein ajatus siitä, kuinka usko ei ole suorittamista, vaan Jumalalta saatu lahja. Raamattu lupaa, että ”ratkaisevaa ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa”. Usko tuo mukanaan elämän mielekkyyden, rohkeuden ja luottamuksen. Elämä on hyvää ja elämisen arvoista ja vie kerran perille taivaan kotiin.

Annika Lähteenmäki, nuorisotyönohjaaja

 

Armotonta menoa

Milloin olet viimeksi pyytänyt armoa? Oliko tilanne sellainen, että kaikki keinot oli käytetty ja kaiken ponnistelun jälkeenkin selviytyminen tuntui lähes mahdottomalta?

Elämä on hektistä ja suorituskeskeistä, eikä sen vaatimukset tekemällä lopu. Jaksaminen on joskus koetuksella, kun työt, ihmissuhteet ja arjen haasteet vaativat panostuksemme. Kaiken keskellä luulemme, että voimamme riittävät ja pystymme melkeinpä mihin vain. Turhaudumme, jos väsymme tai joudumme tunnustamaan, että oma osaaminen ei riittänytkään.

Meitä ei ole kuitenkaan kutsuttu elämään pelkkien suorituspaineiden alla. Meille on luvattu lepo ja rauha kaiken kiireenkin keskellä. Saamme siirtää katseemme itsestämme meitä rakastavaan, armolliseen Jumalaan. Hän ei vaadi meiltä tekoja tai osaamista. Ainoa, mitä hän meiltä odottaa, on päinvastoin oma heikkoutemme ja epäonnistumisemme.

Jumala on tehnyt puolestamme arvokkaimman teon – uhrannut poikansa Jeesuksen, jotta me saisimme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Jumalalta saamme pyytää armoa kaikissa elämäntilanteissa, ja tämä lupaus myös pitää, kuten psalmeissa sanotaan: ”Hän antaa armonsa, hän on uskollinen!” Loppujen lopuksi elämä ei olekaan suorittamista, vaan se on lahja.

Annika Lähteenmäki, nuorisotyönohjaaja


Vuoden 1918 varjot

Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta maatamme repineestä sisällissodasta. Tapahtumaa muistellaan yhteisöissämme eri tavoin.
Kirkkokin muistaa Sovinto 100 -projektin muodossa. Kalajoella luemme aiheesta kertovaa kirjaa ja keskustelemme sodan varjoista.
Vuoden 1918 sota on haastava käsitellä, koska ajan todellisuus oli sirpaleinen. Olivat punaiset ja valkoiset, joilla molemmilla oli sisäisiä keskinäisiä näkemyseroja.
Entisellä emämaalla Venäjällä oli suuret sisäiset valtiolliset ristiriidat. Vallankumouksen voitto ei suinkaan ollut varma ja lopullinen vuonna 1917.
 
Suomen kohtaloon vaikutti myös Saksa, jonka mukaantuloon Suomen sotaan ei suhtauduttu siihenkään yksimielisesti.
Maailmansota heikensi Suomen elintarviketilannetta ja monin paikoin nähtiin nälkää. Kaiken tämän keskellä yksittäiset ihmiset joutuivat tekemään ratkaisujaan
ja valintojaan.
 
Tänä päivänä saattaa olla käsittämättömän vaikeaa ymmärtää niitä olosuhteita, joissa valintoja tehtiin.
Tuomitseminen on helppoa. Tapahtumat ovat jättäneet arpia monien ihmisten ja heidän jälkipolviensa elämään.
 Monet pohtivat, joko aika olisi kypsä ja he kykenisivät lausumaan Ristin miehen sanoin:
”Isä, anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”
Haavojen jälkeen jää hiljaisuus.
Ihmiskunnan suurin syyttömänä kärsinyt tiesi sen.
 
Suvi Lehtimäki, kappalainen​

 

Juhlimaan tulkaa…

Olemme juhlineet tänä vuonna reformaatiota eli uskonpuhdistusta, josta tuli kuluneeksi 500 vuotta.  Juhla teema oli armoa, joka kuvastaa ja kertoo lyhyesti, mistä luterilaisessa uskossa on kyse. Jumalan armo on meille ilmaista. Sitä ei voi ihmistöin ansaita. Ihminen pelastuu yksin uskosta ja yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Usko ei siis ole mitään sellaista, joka olisi meidän omaa tekoa.  Se on alusta loppuun Jumalan lahja. Tämän asian oivaltaminen ja sen varaan jääminen ei ole meille kuitenkaan helppoa.  

Me etsimme armollista Jumalaa läpi elämän. Välillä pakenemme häntä ja käperrymme itseemme. Välillä vihaamme häntä, kun asiat menevät toisin kuin toivoisimme. Mutta rauhaa me emme tahdo oikein löytää ilman Jumalaa. Monesti vasta tosipaikan tullen, kun selkä on seinää vasten, me turvaamme häneen ja huudamme häntä avuksi.  

Joulu saattelee meitä tämän armollisen Jumalan luokse. Joulu vie meidät vastasyntyneen Vapahtajan seimen äärelle. Me saamme hiljentyä kuulemaan samaa sanomaa, jota jo ensimmäisenä jouluyönä kuulutettiin Betlehemin yössä. Vapahtaja syntyi ”koko kansalle”. Siis kaikille. Jeesus ei ole pikkupiirien yksinoikeus. Hän syntyi meitä kaikkia varten. Tässä joulun Lapsessa me kohtaamme Jumalan rakkauden suurimman lahjan. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1.Joh. 4:10)  

Joulu muuttaa meitä. Joulun Lapsi peittää alleen meidän katkeruutemme, kylmyytemme, vihamme ja koko syntisen elämän. Meidät pestään puhtaaksi jouluseimen ääressä. Kun katselemme Vapahtajaa, me saamme ihan oikeasti jättää taakkoja pois. Me saamme uskoa syntimme anteeksi. Jumala antoi Vapahtajan syntyä, jotta saamme olla vapaat kaikesta, josta omatunto meitä syyttää. Joulu on näin täynnä Jumalan armollisuutta ja Jumalan anteeksiantamusta. Meitä rakastetaan, jotta me voisimme omalta osaltamme olla armolliset toinen toisillemme. 

Tulevan adventin alkupuolelle osuu itsenäisyytemme suuri juhlapäivä. Suomi täyttää 100 vuotta. Kiitollisin mielin juhlimme isänmaatamme joka on meille tärkeä ja rakas. Meillä on aihetta kiitokseen. Moni asia on hyvin. Jumala on siunannut pienen kansamme vaiheita ja auttanut vaikeiden aikojen yli.      

Toivotan sinut sydämellisesti mukaan seurakuntamme erilaisiin tilanteisiin tulevana juhla-aikana. Älä jää kotiin, vaan tule mukaan, vaikka edellisestä kerrasta olisi kulunut vuosia. Lähde liikkeelle, sillä nyt on sen aika.      

Toivotan kaikille seurakuntalaisille hyvää ja siunattua adventin aikaa.

Kari Lauri, kirkkoherra

 

 

Olisitko

tie armoon ja toivoon,
syli, rakkaus ja tuli sydämessä,
lähde iloon, uskoon ja totuuteen,
oikea osoite, matkan päämäärä ja tarkoitus?
Olisitko tätä kaikkea minulle Jumala?

 

Olisitko

Jumala läsnä surussa, pelossa ja ahdistuksessa,
tuttu häpeän, vihan ja kaikkien tunteiden,
kohdannut kelpaamattomankin.
Olisitko Jumala vierellä sisäisissä kivuissa ja ihmisen tuskassa.
Seisoisit vierellä haavoitetut ja runnellut kätesi näyttäen.

 

Jumala

Näet minut,
valossa ja totuudessa.
Näet sisimpään saakka.
Et pelkää katsoa,
et pelkää kuulla.
Mitä sanot minulle Jumala?
Sanot rakas, niin että tiedän, että tarkoitat sitä.
Sanot rakas, niin että tiedät millaista ihmistä rakastat.

 

Olet minulle Jumala

lohdutus ja sanat
ystävä ja rakas.
Jumala olet niin paljon,
että et pelkää etkä kaihda mitään minussa ja sinussa,
vaikka olemmekin kaikkea mahdollista.
Et väisty viereltämme Jumala.

Ulla Ketonen