Yksin ja yhdessä

Kiirastorstaista nousee mieleen se, miten Jeesus aterioi opetuslasten kanssa. Onko meillä enää aikaa syödä yhdessä? Yksi syö leivän lähtiessään, toinen laittaa ruoan töistä tullessaan ja kolmas lämmittää sitä myöhemmin. Jeesukselle yhdessä syöminen oli tärkeää. Raamattu kuvaa usein Jeesuken ja opetuslapset ruokailemassa. He olivat ystäviä, jotka halusivat jakaa leivän, mutta myös elämäänsä. Ehkä laitan tänä iltana ruokaa ja katan pöydän, kysyn mitä perheenjäsenille kuuluu.

Vaikka Jeesus ja opetuslapset aterioivat yhdessä, ja Jeesus jopa pesi opetuslasten jalat, jättivät he hänet tiukan paikan tullen yksin. Tässä vaiheessa kertomusta on helppo löytää itsensä, joko kiireisenä ja pelokkaana omissa touhuissaan, tai yksin jätettynä. Jeesus, eläessään ihmisen elämän, tiesi miltä tuntui, kun oli rakkaita ympärillä, mutta myös miltä tuntui olla kaikkien hylkäämä.

Mekin tunnemme joskus olevamme yksin tai hyljättyjä. Juuri siksi Jeesuksen tuli olla hyljätty, ettei meidän tarvitsisi. Hän asetti ehtoollisen syntien anteeksiantamiseksi ja yhteyden ateriaksi. Hän on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Jeesuksen rakkaus laittaa myös meidät liikkeelle, yksinäisen luo, kulkemaan yhdessä, perille asti.

Maria Orjala

Hän nousi kuolleista sittenkin

Jeesus oli haudattu. Hänen tarinansa on loppu. Näin luultiin. Ylipapit ja fariseukset pyysivät Pilatukselta sotilaita vartioimaan Jeesuksen hautaa ryöstäjien varalta. Tai ylösnousemukseen varautuen. Pilatus lupaa vartioston haluten päästä nopeasti eroon koko jutusta. Hän oli langettanut väärän tuomion eikä saanut rauhaa.  Kirjeessään keisari Tiberiukselle maaherra kuvaa Vapahtajan kuolinhetkellä tapahtuneita luonnonmullistuksia. Hän kertoo käynnistään Golgatan portilla, kun kuolinkamppailu oli ohi. Hän kertoo teloituspaikalta palaavasta roomalaisesta sotaväenosastosta, jonka lippu oli surun merkiksi verhottu mustaan. Pilatus näki, että Jeesuksen kuolema oli koskettanut hänen omaa väkeään. Ja hän pohtii kauhuissaan, kuka oikein oli tuo mies, jonka hän oli tuominnut kuolemaan.

Muutamista sotilaista tuli Kristuksen todistajia, kuten sadanpäämies Qvintus Korneliuksesta, joka johti Jeesuksen teloitusosastoa. Monien kirjallisten lähteiden mukaan hän on sama Kornelius, josta Apostolien teoissa puhutaan, ja jonka luokse Pietari aikanaan lähetettiin. Pilatuksen poliittinen ura ei saanut hyvää jatkoa, vaan jo muutaman vuoden kuluttua hänet siirrettiin muihin tehtäviin eikä hän elänyt enää pitkään.

Jeesus saarnasi kuolemassaankin. Tuonelan syvyydestä saakka hän herätti uskoa ja ylläpiti sitä, kunnes hän ylösnousemisellaan osoitti todeksi kaikki sanansa. Evankeliumin vaientamiseksi tarkoitettu tapahtuma käynnisti vyöryn, jonka seurauksena kristillinen kirkko on tänä päivänä maailmanlaajuinen. Jeesusta ja hänen sanomaansa yritetään edelleen haudata, tehdä tyhjäksi, panna viralta ja kieltää, mutta turhaan. Kaikkialla, missä evankeliumia kuunnellaan, se saa vaikuttaa uudistavasti. Sanoma antaa toivoa, jota me tarvitsemme osataksemme elää tässä maailmassa, jossa muutos tuntuu olevan ainoa pysyvä olotila.

Siunattua pääsiäistä!

Suvi Lehtimäki

 

Elämänjano

”Herra, kädelläsi iloita mä saan”, lauloivat nuoret riparilla. Saimme viettää viikon upeissa maisemissa kaiken yltäkylläisyyden keskellä, kun Luojan luoma luonto avautui silmiemme eteen. Monien vauhdikkaiden touhujen lisäksi saimme pohtia omaa paikkaamme maailmassa ja elämän tarkoitusta.

Nuorista huokuu suuri jano, elämänjano. He janoavat tulla huomatuksi ja kaipaavat vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Tämä sama jano koskettaa jokaista, kun mietimme elämämme mielekkyyttä. Elämää rytmittää vastakohdat, kun kulkumme on joskus helppoa ja vaivatonta mutta välillä todellista kompurointia. Emme selviä elämästä yksin, vaan kaipaamme matkalle opastajaa, joka lupaa, että olemme kulkemassa oikeaan suuntaan.

Meidät on luotu Jumalan yhteyteen. Janoamme ei voi tyydyttää mikään muu kuin Jumalalta saatu rakkaus, joka tuli todeksi Kristuksen pelastustyössä. Rippileirillä toistui usein ajatus siitä, kuinka usko ei ole suorittamista, vaan Jumalalta saatu lahja. Raamattu lupaa, että ”ratkaisevaa ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa”. Usko tuo mukanaan elämän mielekkyyden, rohkeuden ja luottamuksen. Elämä on hyvää ja elämisen arvoista ja vie kerran perille taivaan kotiin.

Annika Lähteenmäki, nuorisotyönohjaaja

 

Armotonta menoa

Milloin olet viimeksi pyytänyt armoa? Oliko tilanne sellainen, että kaikki keinot oli käytetty ja kaiken ponnistelun jälkeenkin selviytyminen tuntui lähes mahdottomalta?

Elämä on hektistä ja suorituskeskeistä, eikä sen vaatimukset tekemällä lopu. Jaksaminen on joskus koetuksella, kun työt, ihmissuhteet ja arjen haasteet vaativat panostuksemme. Kaiken keskellä luulemme, että voimamme riittävät ja pystymme melkeinpä mihin vain. Turhaudumme, jos väsymme tai joudumme tunnustamaan, että oma osaaminen ei riittänytkään.

Meitä ei ole kuitenkaan kutsuttu elämään pelkkien suorituspaineiden alla. Meille on luvattu lepo ja rauha kaiken kiireenkin keskellä. Saamme siirtää katseemme itsestämme meitä rakastavaan, armolliseen Jumalaan. Hän ei vaadi meiltä tekoja tai osaamista. Ainoa, mitä hän meiltä odottaa, on päinvastoin oma heikkoutemme ja epäonnistumisemme.

Jumala on tehnyt puolestamme arvokkaimman teon – uhrannut poikansa Jeesuksen, jotta me saisimme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Jumalalta saamme pyytää armoa kaikissa elämäntilanteissa, ja tämä lupaus myös pitää, kuten psalmeissa sanotaan: ”Hän antaa armonsa, hän on uskollinen!” Loppujen lopuksi elämä ei olekaan suorittamista, vaan se on lahja.

Annika Lähteenmäki, nuorisotyönohjaaja


Vuoden 1918 varjot

Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta maatamme repineestä sisällissodasta. Tapahtumaa muistellaan yhteisöissämme eri tavoin.
Kirkkokin muistaa Sovinto 100 -projektin muodossa. Kalajoella luemme aiheesta kertovaa kirjaa ja keskustelemme sodan varjoista.
Vuoden 1918 sota on haastava käsitellä, koska ajan todellisuus oli sirpaleinen. Olivat punaiset ja valkoiset, joilla molemmilla oli sisäisiä keskinäisiä näkemyseroja.
Entisellä emämaalla Venäjällä oli suuret sisäiset valtiolliset ristiriidat. Vallankumouksen voitto ei suinkaan ollut varma ja lopullinen vuonna 1917.
 
Suomen kohtaloon vaikutti myös Saksa, jonka mukaantuloon Suomen sotaan ei suhtauduttu siihenkään yksimielisesti.
Maailmansota heikensi Suomen elintarviketilannetta ja monin paikoin nähtiin nälkää. Kaiken tämän keskellä yksittäiset ihmiset joutuivat tekemään ratkaisujaan
ja valintojaan.
 
Tänä päivänä saattaa olla käsittämättömän vaikeaa ymmärtää niitä olosuhteita, joissa valintoja tehtiin.
Tuomitseminen on helppoa. Tapahtumat ovat jättäneet arpia monien ihmisten ja heidän jälkipolviensa elämään.
 Monet pohtivat, joko aika olisi kypsä ja he kykenisivät lausumaan Ristin miehen sanoin:
”Isä, anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”
Haavojen jälkeen jää hiljaisuus.
Ihmiskunnan suurin syyttömänä kärsinyt tiesi sen.
 
Suvi Lehtimäki, kappalainen​

 

Juhlimaan tulkaa…

Olemme juhlineet tänä vuonna reformaatiota eli uskonpuhdistusta, josta tuli kuluneeksi 500 vuotta.  Juhla teema oli armoa, joka kuvastaa ja kertoo lyhyesti, mistä luterilaisessa uskossa on kyse. Jumalan armo on meille ilmaista. Sitä ei voi ihmistöin ansaita. Ihminen pelastuu yksin uskosta ja yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Usko ei siis ole mitään sellaista, joka olisi meidän omaa tekoa.  Se on alusta loppuun Jumalan lahja. Tämän asian oivaltaminen ja sen varaan jääminen ei ole meille kuitenkaan helppoa.  

Me etsimme armollista Jumalaa läpi elämän. Välillä pakenemme häntä ja käperrymme itseemme. Välillä vihaamme häntä, kun asiat menevät toisin kuin toivoisimme. Mutta rauhaa me emme tahdo oikein löytää ilman Jumalaa. Monesti vasta tosipaikan tullen, kun selkä on seinää vasten, me turvaamme häneen ja huudamme häntä avuksi.  

Joulu saattelee meitä tämän armollisen Jumalan luokse. Joulu vie meidät vastasyntyneen Vapahtajan seimen äärelle. Me saamme hiljentyä kuulemaan samaa sanomaa, jota jo ensimmäisenä jouluyönä kuulutettiin Betlehemin yössä. Vapahtaja syntyi ”koko kansalle”. Siis kaikille. Jeesus ei ole pikkupiirien yksinoikeus. Hän syntyi meitä kaikkia varten. Tässä joulun Lapsessa me kohtaamme Jumalan rakkauden suurimman lahjan. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1.Joh. 4:10)  

Joulu muuttaa meitä. Joulun Lapsi peittää alleen meidän katkeruutemme, kylmyytemme, vihamme ja koko syntisen elämän. Meidät pestään puhtaaksi jouluseimen ääressä. Kun katselemme Vapahtajaa, me saamme ihan oikeasti jättää taakkoja pois. Me saamme uskoa syntimme anteeksi. Jumala antoi Vapahtajan syntyä, jotta saamme olla vapaat kaikesta, josta omatunto meitä syyttää. Joulu on näin täynnä Jumalan armollisuutta ja Jumalan anteeksiantamusta. Meitä rakastetaan, jotta me voisimme omalta osaltamme olla armolliset toinen toisillemme. 

Tulevan adventin alkupuolelle osuu itsenäisyytemme suuri juhlapäivä. Suomi täyttää 100 vuotta. Kiitollisin mielin juhlimme isänmaatamme joka on meille tärkeä ja rakas. Meillä on aihetta kiitokseen. Moni asia on hyvin. Jumala on siunannut pienen kansamme vaiheita ja auttanut vaikeiden aikojen yli.      

Toivotan sinut sydämellisesti mukaan seurakuntamme erilaisiin tilanteisiin tulevana juhla-aikana. Älä jää kotiin, vaan tule mukaan, vaikka edellisestä kerrasta olisi kulunut vuosia. Lähde liikkeelle, sillä nyt on sen aika.      

Toivotan kaikille seurakuntalaisille hyvää ja siunattua adventin aikaa.

Kari Lauri, kirkkoherra

 

 

Olisitko

tie armoon ja toivoon,
syli, rakkaus ja tuli sydämessä,
lähde iloon, uskoon ja totuuteen,
oikea osoite, matkan päämäärä ja tarkoitus?
Olisitko tätä kaikkea minulle Jumala?

 

Olisitko

Jumala läsnä surussa, pelossa ja ahdistuksessa,
tuttu häpeän, vihan ja kaikkien tunteiden,
kohdannut kelpaamattomankin.
Olisitko Jumala vierellä sisäisissä kivuissa ja ihmisen tuskassa.
Seisoisit vierellä haavoitetut ja runnellut kätesi näyttäen.

 

Jumala

Näet minut,
valossa ja totuudessa.
Näet sisimpään saakka.
Et pelkää katsoa,
et pelkää kuulla.
Mitä sanot minulle Jumala?
Sanot rakas, niin että tiedän, että tarkoitat sitä.
Sanot rakas, niin että tiedät millaista ihmistä rakastat.

 

Olet minulle Jumala

lohdutus ja sanat
ystävä ja rakas.
Jumala olet niin paljon,
että et pelkää etkä kaihda mitään minussa ja sinussa,
vaikka olemmekin kaikkea mahdollista.
Et väisty viereltämme Jumala.

Ulla Ketonen