Kaksi kirjettä Merijärveltä

Maallinen ja taivaallinen ilo

Ihmisillä on tapana lähteä hakemaan iloa, pitämään hauskaa, kuten he sanovat, erilaisiin paikkoihin, vaikka nykyinen korona-aika ei sitä tuekaan.

Minä haen iloa yksinkertaisista asioista: luonnosta, terveydestä ja hyvästä ihmissuhteesta.

Minun ei tarvitse lähteä hakemaan iloani jostain kaukaa, se löytyy kotipihalta, varsinkin kesäisin, kun saan seurata kukkien loistoa; kaikkea sitä, mitä Jumala on tehnyt.

Todellinen iloni on olla Jumalan lähellä. Kasvoni loistavat rakkautta häntä kohtaan. En kaipaa keinotekoista arvojeni vastaista iloa. Ilo siitä, että saan olla Jumalan lapsi, riittää minulle.

Rakkautta sinulle, lähimmäinen!

Kunpa luottaisimme

Sain armon tulla Jumalan lapseksi jo varhain ja siitä lähtien olen tehnyt vaellustani ja yrittänyt elää omantuntoni ääntä noudattaen. Suru siitä mitä näen ympärilläni, on monesti vallannut minut.

Kuinka minun olisi käynyt, jos olisin laittanut elämäni vain tämän maailman ja itseni varaan? Olisinko edes olemassa enää?

Elämän kohtaloni on ollut sellainen, että usko Jumalaan ja rukous ovat olleet ainoat, jotka ovat pitäneet pystyssä. Omat voimat loppuivat jo varhain, karuissa elämänkohtaloissa. Suuren tuskan vallassa olen huutanut Jumalaa avuksi, että jaksaisin edes huomiseen ja niin uusi aamu on tullut, kiitos Jumalalle siitä.

Olen myös joutunut usein epäilemään, onko Jumalakin hylännyt minut.

Sinäkin saat olla epäilijä ja arka uskossasi. Kuitenkin Jumala hyväksyy sinut ja minut sellaisina kuin me olemme, vajavaisina. Meidän ei tarvitse olla mitään muuta. Luota siis Jumalan armoon; tässä elämässä saat sen avun minkä tarvitset, kun pyydät sitä Herralta. Hän siunaa ajallisen elämäsi ja kerran iankaikkisuudessa saamme katsella hänen kirkkauttaan.

Eija Mehtälä, Kalajoen seurakunnan ystävä Merijärveltä

 

Pääsiäinen

Pääsiäinen tuli ja meni. Paitsi että pääsiäinen ei mene. Se jää olemaan. Vaikkapa säätila. Oli pääsiäinen mihin aikaan keväästä hyvänsä, sää muuttuu aina. Kylmää on edelleen tätä kirjoitettaessa, mutta talvi on takana. Pääsiäisenä ilmakin menee ilosta sekaisin. Lunta, aurinkoa, vesisadetta, kaikkea samana päivänä. Pieni pääsiäiskokko virtaavan veden rannalla ei puhu pahojen henkien ajamisesta - eihän niillä enää ole valtaa-, vaan elämän ja valon voittamisesta. Kristus nousi kuolleista ja haudoissa oleville elämän antoi. Siinä on kyse enemmästä, kuin fyysisen kuoleman kukistumisesta. Mitkä ne ovat ne meidän kuolemamme ja hautamme? Ne ovat niitä vaikeita asioita, jotka tavalla tai toisella pitävät meitä vallassaan ja estävät meitä elämästä. Kuoleman kukistuminen  ei  liity vain fyysisen elämän päättymiseen sitten joskus, vaan kuoleman voittamiseen jokaisena elämämme päivänä, tässä vaivassa ja arjessa, jossa kuljemme. Kuolemat ja haudat eivät minnekään katoa. Mutta kun Kristus on voittanut ne, saamme niiden keskelläkin elää uutta elämää, vihollisistamme vapaina. Olemme kuin majassa, jossa vaarat eivät voi meitä uhata. Ja ”riemu raikuu pelastettujen majoilta” (Pääsiäispsalmi 118).

Kristus nousi kuolleista, totisesti! Aamen.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Pontius Pilatuksen aikana

 

Pääsiäistä edeltävällä viikolla kohtaamme Raamatussa erilaisia ihmisiä, jotka kohtaavat Jeesuksen hänen matkallaan kuolemaan ja ylösnousemukseen.

Yksi heistä on maaherra Pontius Pilatus, josta Raamatun lisäksi kertovat maalliset historioitsijat ja arkeologia. Hänen nimissään pidettyjä kirjeitä ja asiakirjoja on säilynyt, ja kaunokirjallisuus on taiteen vapautta käyttäen kertonut hänestä kiehtovia tarinoita.

Joidenkin mielestä Pilatus on opportunisti, joka antoi surmata Jeesuksen pelastaakseen oman uransa. Toisille hän on pahis, joka kohteli julmasti hallintoalueensa väestöä. Historiallinen tutkimus on osoittanut, että hän ei virassaan ollut kollegoitaan julmempi. Hän toimi edustamansa miehitysvallan hyväksi, kuten hänen virkamiehenä täytyikin.

Pilatus osoittaa, että Jumala antaa tahtonsa tapahtua arkisessa tehtävässä olevan tavallisen ihmisen kautta. Pilatuksen elämä päättyi pian pääsiäistapahtumien jälkeen. Tänään hänet kuitenkin mainitaan uskontunnustuksessa kaikkialla maailmassa kaikissa kristillisissä kirkoissa.  Yksittäinen henkilö laitetaan tietämättään toteuttamaan Jumalan suunnitelmaa. Jos Pilatus oli osa Jumalan rakentamaa historiaa, niin silloin olemme myös sinä ja minä. Se antaa elämällemme ja ratkaisuillemme aivan erityisen merkityksen. Pilatus kysyi Jeesukselta: ”Mitä on totuus?” Kun me teemme saman kysymyksen, haluammeko kuulla vastauksen?

Suvi Lehtimäki, kappalainen

Kuvassa Antonio Ciserin maalaus ”Katso: ihminen!”; Pilatus esittelee kansalle ruoskitun Jeesuksen.

 

Ystävä sä lasien

Kaupungilla osui silmiini kookas optikkoliikkeen mainos, jossa oli otsikon sanat. Mainos sai minut hyvälle tuulelle ja arvostamaan markkinointialan ammattilaisia, joilla eivät tunnu ideat loppuvan. Ainoastaan yksi kirjain lisää, ja mainoksen tekstissä on suosituimman kastevirren alkusanat. ”Ystävä sä lapsien” lauletaan lähes kaikissa kastetoimituksissa.

Raamatulliset ilmaukset arjen keskellä ovat pääsääntöisesti hyvää mieltä herättäviä. En muista, että koskaan niiden kautta olisin kokenut omaa vakaumustani loukattavan. Kun jääkiekkoselostaja puhuu sekalaisesta seurakunnasta, tai iltapäivälehden toimittaja siteeraa evankeliumitekstiä, niin eihän se kerro muusta kuin siitä, että kristillinen retoriikka istuu lujasti ajassamme, jota on jo monet kerrat julistettu uskonnon jälkeiseksi ajaksi.

Toiset kuulevat noissa ilmauksissa Raamatun Sanan ja toiset eivät. Niin Jeesuskin ihmisten keskellä vaeltaessaan. Toisille hän oli julkkis, toisille opettaja, toisille mieleniintoinen ajattelija. Toisille Elämän Herra. Hiljaisen viikon lähestyessä jokaisen on syytä pohtia, mitä hän henkilökohtaisesti meille merkitsee. Sen pohdinnan tulos määrittelee elämäämme iankaikkisuutta myöten.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Hyvä uutinen

Keskellä (jo toista) koronakevättä tuli sähköpostiin hyvä uutinen. Marttyyrien Ääni ry ilmoitti, että Eritreassa on vapautettu 70 kristittyä, jotka ovat vakaumuksensa vuoksi olleet vankina uskonsa tähden. Olosuhteet ovat olleet epäinhimilliset.

Tämän lisäksi muistamme ennen heitä hiljattain vapautuneita kristittyjä vankeja Pakistanissa, Iranissa ja Tadzikistanissa.

Kalajoen seurakunnassa olemme vainottujen kristittyjen tukiryhmässä seuranneet kyseisten vankien vaiheita. Olemme kirjoittaneet heille säännöllisesti ja rukoilleet heidän puolestaan. Viestit vapautuneista vangeista ovat rohkaiseva uutinen.  Ne kertovat siitä, että rukouksen voima kantaa totalitaaristen hallintojen ja väkivallankin edessä. Työmme tukiryhmässä näyttää pieneltä ja vaatimattomalta. Moni kyselee, mitä hyötyä tuosta on? Muutama kirje, ja saavatko vangit edes lukea niitä?

Vastauksena voin sanoa, että kukaan ei välttämättä tiedä mitä kirjeille tapahtuu määränpäässä. Mutta se on varmaa, että jos mitään ei tehdä, niin silloin ei ainakaan kukaan tule autetuksi. Toisaalta, vapautuneet vangit ovat merkki siitä, että heidän maidensa hallitusten on ollut pakko ottaa huomioon vankien saama huomio. Kun kirjeitä on tullut satoja ja tuhansia juuri kristityille vangeille, on hallinnon pakko huomioida, että vankien olosuhteita valvotaan. Jos vangit katoavat jäljettömiin, sillä voi olla hallinnon kannalta huonoja seurauksia. Koska kaikki tarvitsevat kaikkia tässä globaalissa maailmassa, ei hallituksilla ole varaa ottaa sitä riskiä, että vankien vuoksi syntyy diplomaattinen selkkaus.

Rukouksella on mahtava voima. Vapautuneet vangit ovat kertoneet, että heidän saamansa viestit   antoivat heille valtavasti toivoa. Maailma ei ollut unohtanut heitä, vaikka heidän vartijansa olivat väittäneet niin.

Siunaamme uskonsa tähden kärsiviä kristittyjä ja jatkamme työtä heidän puolestaan. Kokoontumisrajoitusten aikana kirjoitamme viestejä kotona. Seurakunta antaa kirjoitusmateriaalin, ohjeet, osoitteet ja postittaa kirjeet. Kuluja toiminnasta ei tule seurakuntalaiselle.

Annan mielelläni lisätietoja!

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Tavataan kirkossa koronan jälkeen

Monet ovat huolissaan kirkon asemasta Suomessa. Perusteluna on pidetty sitä, että kristinuskon asema maassamme on kaventunut.  On kyse ajassa ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Yhteiskunnallisen ilmiöiden tulkintaa voidaan tehdä monella tavalla.  On nähty myös, että vaikka kirkon asema on arkistunut, niin hengellisyys ja ikuisten asioiden pohdinta on viime vuosina vain syventynyt. Tähän tarpeeseen kirkon on hyvä vastata ja meillä on siihen vastauksena evankeliumi Kristuksen sovitustyöstä.

Kirkon toiminta on Suomessa taattu perustuslailla. Kirkko on täällä autonominen ja itsenäinen instituutio, eikä sanan julistaminen yhdyskunnan omissa tiloissa ole missään niin turvallista kuin Suomessa. Lainsäädäntö ja viranomaiset suojelevat sananjulistajan koskemattomuutta; se on Jumalan lahjaa ja muistan sen itse joka ikinen kerta alttarille ja saarnastuoliin astuessani. Puitteet ovat hyvät. Jos yhteiskunnalliset toimijat haluavat rajoittaa kirkon pääsyä alueelleen, ei missään ole kielletty kansan pääsyä kirkkoon.

Tshekkiläisen kirjailijan Jaroslav Hasekin satiirisessa romaanissa "Kunnon sotamies Svejk” kaverukset sopivat tapaamisesta sodan jälkeen ravintola Pikarissa kello kuusi illalla. Sovitaanko me, että tavataan kirkossa koronan jälkeen sunnuntaina kello 10? Kun olot taas vakiintuvat, näemme toivottavasti paljon sanankuulijoita pyhätöissämme. Saamme rukoilla, että Jumala antaisi herätyksen aikoja, sanan nälkää ja kiitollisuutta uskonvapaudesta, joka ei maailman mittakaavassa ole mikään itsestäänselvyys.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

Vakautta epävakauden keskellä

Korona-aika on kestänyt vuoden. Monet pohtivat, millä tavalla seuraukset alkavat tulevaisuudessa näkyä useiden vuosien viiveellä. Rohkenen olla optimistinen. Olen nähnyt, miten uskomattoman lujaa tekoa ihminen on. Toinen toistaan kovimmat vastoinkäymiset jättävät jäljet, mutta siltikin elämä on jatkunut ja kantanut ihmistä valoa päin.

Yhteiskunnassa toimivien instituutioiden vakaus ja jatkuvuus ovat yksi syy jaksamiseen pitkään jatkuneen epävakauden keskellä. Ajattelen säännöllisesti tapahtuvia instituutioiden toimintoja, jotka kertovat kansalle, että kummallisista ajoista huolimatta tietyt mekanismit toimivat ja pitävät yhteiskuntaa yllä. Kuntavaalit, kutsunnat, valtiollisten päätäntäelinten toiminta, eduskunnan kokoontuminen. Oma kirkkommekin, joka lähes tuhannen vuoden mittaisen olemassaolonsa voimin edelleen kutsuu kansaa sanankuuloon. Kun kokoontumisrajoitukset tulivat, niin sitten verkon välityksellä.

Pysyvät instituutiot tuovat ihmisille turvallisuuden kokemuksen. Viranomaiset toimivat, olemme tallessa. Ajat tuntuvat jatkuvan vaikeina, mutta meistä huolehditaan. Toimiva yhteiskunta on suuri Jumalan lahja eikä ollenkaan itsestäänselvyys. Saamme olla kiitolliset laillisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja rukoilla kaikkien heidän puolestaan jotka kantavat vastuuta siitä.

Ps. 27:1-3,5

”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin?
Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?
Kun vainoojat käyvät minua kohti iskeäkseen hampaansa minuun,
he itse kaatuvat,
vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan.
Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi,
vaikka   minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää.
Kun vaara uhkaa, hän ottaa minut majaansa.
Hän antaa minulle suojan teltassaan,
nostaa minut turvaan kalliolle.”

Suvi Lehtimäki, kappalainen

Kansojen usko

Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisjuhlaa katsellessa tuntui välillä, kuin olisi ollut kirkossa, tai ainakin herätyskokouksessa. Seremoniaan kuuluin hartaushetki, jolloin presidentin, hänen läheistensä ja koko kansan puolesta rukoiltiin. Juhla päättyi presidentin ystävän, baptistiseurakunnan pastorin pitämään päätöspuheeseen, joka oli hartautta sekin.

Suomalaisen tv-kanavan lähetys käännettiin hartauden ajaksi studioon, jossa suomalaiset asiantuntijat hämmästelivät uskonnollisen ulottuvuuden näkyvyyttä maassa, jossa uskonto ja valtio on tarkkaan erotettu toisistaan. Onneksi minulla oli mahdollisuus kääntää lähetys tulemaan amerikkalaiselta CNN-kanavalta, jossa hartautta sai seurata rauhassa ja keskittyä siihen.

Suomalaisten ihmettely hengellisyyden läsnäolosta oli kuitenkin ajatuksia herättävää. Suomessa kristityt ovat välillä huolissaan siitä, kuinka uskontoa ollaan siirtämässä sivuun monilta yhteiskunnan alueilta. Päiväkodeissa tai kouluissa uskonnon asema ei enää ole kuin ennen. Toisaalta meillä on suuria instituutioita, kuten Puolustusvoimat, joissa kirkko on läsnä eikä sitä ymmärtääkseni olla sieltä poistamassakaan.

Amerikan malli osoittaa, että vaikka uskontoa pidetään erillään yhteiskunnallisista instituutioista, se ei tarkoita uskon äänen vaikenemista. On huomattava, että Amerikan historia ja traditio monimuotoisuuksineen on erilainen kuin Suomen. Mutta on silti hyvä nähdä, että näennäisesti sekulaarin valtion todellisuudessa uskon elementit ovat vahvasti läsnä. Minkä takia? Siksi, että usko on kansalle tärkeää. Silloin myös kirkot, synagogat ja muut rukoushuoneet täyttyvät rukoilijoistaan. Ja silloin valtionpäämiehenkin sopii näyttää vakaumuksensa.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Varoitus harhaopeista

Poikkeukselliset ajat ovat saaneet liikkeelle monenlaisia salaliittoteorioita ja maailmanlopun profeettoja. Monet kyselevät, onko vallitseva pandemia Jumalan rangaistus ihmiskunnan synneistä. Huoli huomisesta ja tulevaisuuden pelko saa ihmiset etsimään helppoja vastauksia ja mustavalkoisia totuuksia. Äärifanaattisille uskonlahkoille tämä on tuhannen taalan paikka kohottaa omaa profiiliaan. Kun kokoontumiset on kielletty, internet ja erityisesti Youtube on muodostunut kanavaksi näille julistajille, joiden palstoilla näyttääkin olevan paljon yleisöä.

Kaikkein vastenmielisin Raamattuun yhdistetty vedätys löytyi julistajalta, joka väittää, että koronarokotteeseen on muka kätketty jokin koodi, jonka kautta koko ihmiskunta lukitaan Antikristuksen valtaan. Kun koko maailman kansat saadaan nyt koronan varjolla rokotettua, on Antikristuksen aika koittanut.

Ja tätä kaikkea soopaa perustellaan Raamatulla ja jollain Ilmestyskirjan kohdalla, jota, luvalla sanoen, on tulkittu niin leveästi ja älyttömästi, ettei siinä ole mitään rajaa. Harhalle olisi helppo nauraa. Vakavaa on kuitenkin se, että aina on heitä, jotka ovat taipuvaisia uskomaan siihen. Pahimmillaan harhaan uskominen vaarantaa ihmisen hengen ja terveyden.

Kynttilänpäivän ja paaston aikana kirkko puhuu paljon valosta ja valossa kulkemisesta. Tällöin on erityisen tärkeää muistuttaa seurakuntaa harhaoppien vaaroista. Valossa vaeltaminen tarkoittaa sitä, että tulee pyytää Pyhän Hengen antamaa viisautta, jotta Jumalan sana ymmärrettäisiin oikein eikä siihen päästettäisi ”ihmistä väliin” kuten vanhat herännäiset asian ilmaisivat.

Sairauksia on ollut ihmiskunnan historiassa aina. Kaikkina aikoina on myös ollut niitä julistajia, jotka ovat väittäneet aikansa epidemian olleen se ”viimeinen” jonka jälkeen loppu tulee. Väärät profeetat tunnistaa siitä, ovatko heidän profetiansa toteutuneet. Ihmeellistä kyllä, vuosien kuluttua, kun profetiat ovat osoittautuneet paikkansapitämättömiksi, ei näistä profetioista enää ole kukaan puhunut, eivät edes ”profeetat” itse.

Meidän tulee varoa harhaoppeja, jotka ovat ihmisen vastaisia. Ihmisen vastaista on kieltää ihmisiltä ottaa vastaan hoitoa, jonka tiedemiehet ja lääkärit ovat kehittäneet tappavaa kulkutautia vastaan. Tieteen ja tutkimuksen edustajat ovat saaneet Jumalan ihmeelliset lahjat ja voiman työhönsä. Heistä tulee olla kiitolliset ja heidän puolestaan rukoilla. Jumala pitää ihmiskunnasta huolta moninaisilla tavoilla. Sairauksiin kehitetyt lääkkeet ovat yksi niistä.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Peitetyt ja peittämättömät kasvot

Saarna Itsenäisyyspäivänä 6.12.2020 klo 10 Raution kirkossa

Joh. 8:31-36

Viime viikon lauantaina Lappeenrannan Lauritsalassa saatettiin haudan lepoon viimeinen Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt. Tilaisuus kertoi erään aikakauden päättymisestä. Mutta samalla se kertoi siitä, kuinka muisto jää elämään. Kuinka ritarin ja hänen sukupolvensa työn tulos ei ole kadonnut eikä sitä koskaan haudata, vaan se jatkaa elämäänsä maassamme, kansassamme ja siinä, miten katsomme tulevaisuuteen.

Siunaustilaisuus sijoittui ajankohtaan, joka on poikkeuksellinen koko maailmassa. Siitä muistutti se, että ritarin saattajat, tavallisesta kansalaisesta aina ylhäisimpään läsnäolijaan, olivat peittäneet kasvonsa. Kasvojen peittäminen antoi erityisen säväyksen tilaisuuteen. Lohdullista silti oli, että kasvosuojista huolimatta jokainen entuudestaan tuttu henkilö oli kyllä tunnistettavissa. Tasavallan presidentti, Puolustusvoimien komentaja ja muut maamme merkittävät henkilöt kyllä tunnistaa, vaikka he peittävät kasvonsa. Heidät tunnistaa viimeistään silloin, kun kuulee heidän äänensä.

Aivan arkisissakin yhteyksissä kasvojen peittämisessä on ollut opettelemista. Paitsi siksi, että se on hankalaa, myös siksi, että peitetyt kasvot viestivät jotain sellaista, joka meille länsimaisille, eurooppalaisille ja kristityille on hyvin vierasta. Kirkollisessa toimituksessa kasvojen peittäminen tuntuu erityisen vaikealta. Vaikka se perustuu viranomaismääräykseen, se tuntuu ihmisten pettämiseltä.

Mistä muuten johtuu, että nuo kaksi sanaa, peittäminen ja pettäminen suomen kielessä muistuttavat niin paljon toisiaan?

Kasvojen peittämisen vaikeus ja ristiriitaisuus tulee ymmärretyksi, kun muistaa Herran siunauksen sanat; nuo sanat, joihin jokainen kirkollinen toimitus päättyy, niin myös tämä jumalanpalvelus.

Tuossa siunauksessahan pyydetään, että Herra kirkastaisi kasvonsa meille ja että hän kääntäisi kasvonsa meidän puoleemme. Tämä kirkon ja kristittyjen tärkein pyyntö sisältää juuri sen elementin, että Jumala katsoo meihin peittämättömin kasvoin ja kääntämättä katsettaan meistä pois.

Kansakuntamme kohtalon vuosina suomalaisten sydämistä nousi lukemattomia kertoja tuo rukous, että Jumala katsoisi Suomen puoleen ja säästäisi meidät pahimmalta. Tuo pyyntö on noussut rintamalla Summassa, Raatteella, Kollaanjoella, Äyräpäässä, Vuosalmella, Tali-Ihantalassa ja niin edelleen.

Pyyntö on kohonnut maansa jättäneiden evakoiden sydämistä, kun he ovat pieni määrä omaisuutta mukanaan taivaltaneet kohti outoja seutuja Länsi-Suomea päin.

 Niiden perheiden sydämistä jotka lähettivät lapsensa Ruotsiin turvaan. Niiden sotilaiden sydämistä, jotka rauhan tultua lähtivät lohduttomin mielin marssimaan kohti uutta, lännemmäs piirrettyä rajaa. Ja heidän sydämistään, jotka sodan jälkeisenä epävarmana aikana, hyvin niukoissa oloissa aloittivat maamme jälleenrakennuksen.

Moni koki, että heidän rukouksiinsa ei vastattu. Vaikeat ajat saivat monet menettämään uskonsa. Joidenkin uskoa vaikeat ajat vahvistivat. Mutta yhteistä kaikille oli se, että Jumala katsoi heihin. Kaikesta huolimatta, silloinkin kun toivo oli mennyt, niin Jumala katsoi heihin. Tämän päivän Suomi, jossa nyt elämme, on huima todistus meille ja koko maailmalle, että Jumala on katsonut meihin, kirkastanut meille kasvonsa ja siunannut meitä. Kuinka muuten sodan runtelemasta maasta olisi varsin lyhyessä ajassa tullut yksi maailman vauraimpia, tasa-arvoisimpia, koulutetuimpia ja turvallisimpia maita? Totisesti: Jumala on katsonut meihin, vaikka emme aina ole sitä huomanneet.

Emme ole aina huomanneet siksi, koska Jumalan katse harvoin, tuskin koskaan näyttäytyy kirkkauden ja valon muodossa. Se konkretisoituu hyvin tässä Raution kirkossa, jossa huomio kiinnittyy alttaritaulun Hyvään Paimeneeseen. Perinteisistä paimenkuvauksista poiketen, siinä paimen on selin seurakuntaan, eikä näytä kasvojaan.

Mutta vaikka Paimenen kasvoja ei näy, hänen rakastava katseensa on silti nähtävissä. Hänen rakkautensa heijastuu tuossa lampaan katseessa, jolla se luottavaisin ja valoisin ilmein seuraa paimentaan. Lampaan ilmeestä näkee, että vaarallisesta tilanteesta huolimatta se kokee olevansa täysin turvassa. Se luottaa vakaasti siihen, että paimen huolehtii sen pois tuosta pinteestä, johon se on joutunut.

Lampaan katseesta heijastuva paimenen rakkaus kertoo siitä, miten Jumala meitä katsoo, miten hän kääntää kasvonsa meihin ja kirkastaa meille itsensä. 5. Mooseksen kirjassa, sen 4. luvussa sanotaan: ”Onko mikään muu kansa teidän laillanne kuullut Jumalan puhuvan tulen keskeltä? Ja silti te olette jääneet eloon! Tai onko millään jumalalla ollut rohkeutta tulla ottamaan kokonainen kansa omakseen toisen kansan keskuudesta, kuten Herra, teidän Jumalanne, on tehnyt?” Suomalaiset on kansana otettu omaksi kansaksi peräti kaksi kertaa, ensin Ruotsin ja sitten Venäjän keskeltä. Vertaus, miten sodan aikana Jumala on tulen keskellä puhunut suomalaisille, ei edes kaipaa avaamista; niin ilmiselvä se on.

Jumala näyttäytyy ihmiselle inhimillisyyden, kärsimyksen muodossa. poikansa Jeesuksen Kristuksen muodossa, jonka hän on antanut meille ystäväksi ja osakumppaniksi. Jeesuksen kärsimystä ja ristinkuolemaa katsomalla me näemme Jumalan. Ristin ohi me emme näe Jumalaa. Siksi ahtaimmatkin ajat näyttävät meille Jumalasta jotain sellaista, joka kestää ja joka kantaa sukupolvesta toiseen.  Me emme saa unohtaa ristin Herraa.

Emme saa unohtaa Jumalaa, jonka kasvot ovat kärsimyksen muotoiset. Sen unohtamalla vaivumme pian itsekkyyteen, joka vie meiltä meidän inhimillisyytemme, ihmisyytemme ja kyvyn keskinäiseen huolenpitoon. Tämän kaiken tulee ulottua paitsi omaan kansaan, myös maamme rajojen ulkopuolelle.

Jumala on antanut suuren lahjan, viisauden lahjan tiedemiehille, jotka ovat kehittäneet rokotetta vaaralliseen sairauteen. Suomalaiset ovat yhtenä maailman rikkaimmista maista kyvykkäät maksamaan tuosta ihmelääkkeestä. Maailman köyhimmät maat sen sijaan eivät voi sitä tehdä. Näin on syytä otaksua, että tämäinen pandemia, niin tasapuolisesti kuin se maailmaa kurittaakin, tekee maailmasta entistäkin epätasa-arvoisemman paikan. Rikkailla on vara hoitoon, köyhät kurjistuvat entisestään. Antakoon Jumala meidän nähdä ja toteuttaa ne tavat, kuinka voimme yli rajojen tukea heitä, joille Jumala erityisesti nyt tuntuu kääntäneen selkänä.

Jumala näyttää meille kasvonsa kärsimyksen muodossa. Mutta ilmaisee hän itsensä muutenkin. Tuossa saarnan alussa totesin, kuinka ritarin hautajaisissa olevat ylhäiset vieraat olivat äänestä tunnistettavissa, vaikka heidän kasvonsa olivat peitetyt. Samalla tavalla Jumalakin on tunnistettavissa hänen äänestään, jonka kuulemme hänen sanassaan.

Evankeliumissa Jeesus sanoi: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani” Siksi on tärkeää, että hänen sanansa saa kuulua maassamme, yhteiskunnassaame ja kaikkialla maailmassa muistuttamassa siitä, että vaikka koko maailma on nyt joutunut peittämään kasvonsa, niin Jumala ei kasvojaan peitä. Hän katsoo meihin. Hän kirkastaa kasvonsa meille.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Hallitsijoita ja hallittavia

Yhdysvalloissa on ollut presidentinvaalit ja ihmiset ympäri maailmaa ovat tarkasti seuranneet tapahtumia. Vaalin tuloksella on merkitystä kaikkien kansojen kannalta. Hän, joka johtaa suurvaltaa, vaikuttaa asenteisiin, politiikkaan ja elämäntapaan koko maapallolla. Hän on suunnannäyttäjä ja mielipiteiden muokkaaja. Hänen puolisonsa voi olla muotimaailman vaikuttaja ja tyyli-ikoni, joka vaikuttaa pukeutumiseen ja ajattelutapoihin.

Marras-joulukuun aikana kirkkovuodessa puhutaan erityisen paljon hallitsijoista ja kuninkuudesta. Valvomisen sunnuntai valmistaa marraskuun lopun tuomiosunnuntaihin, jonka aiheena on Kristuksen kuninkaallinen paluu aikojen lopussa ja hänen asettumisensa kirkkauden valtaistuimelle. Adventti alkaa kuvauksella Jeesuksen ratsastamisesta aasilla Jerusalemiin, jolloin hän saa hallitsijan vastaanoton. Adventin hiljaisemmat pyhät ennen joulua puolestaan puhuvat Vapahtajan, todellisen Kuninkaamme, syntymän odotuksesta.

Raamattu puhuu muutenkin paljon kansanjohtajista ja hallitsijoista. Jesajan kirjassa on erityisen vaikuttava kohta, 14:9, joka kertoo Kristuksen laskeutumisesta Tuonelaan.  Siellä häntä tervehtivät kuolleitten henget, kaikki jotka kerran olivat maan mahtavia ja kaikki jotka olivat kansojen kuninkaita. Kyseinen teksti on osa ortodoksisen kirkkoisä Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnaa ja luetaan pääsiäismessuissa ympäri maailman.

Jesajan katkelma muistuttaa, että jokainen ihminen, niin ylhäinen kuin alhainen, rikas ja köyhä, hallitsija ja tavallinen kansalainen ovat Jumalan edessä tasavertaisia. Jokainen kutsutaan kerran Kristuksen tuomioistuimen eteen; heidät, jotka maan alla ovat ja heidät, jotka ovat meriin menehtyneet ja heidät jotka maan päällä ovat. Ilmestyskirjan kuvaus suurista kansanjoukoista viimeisellä tuomiolla on vaikuttava ja majesteettinen. Se on myös turvallinen: ketään ei jätetä, jokainen tavoitetaan, kukaan ei ole Jumalalta hukassa. Jeesukseen uskovalla ei ole mitään pelättävää. Hän saa taivaallisessa oikeussalissa hyvän vastauksen ja saa olla pelastuksestaan varman.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Tietoa vuotaa

Maatamme järisytti äskettäin suuri tietovuoto. Yhtiössä säilytettäviä henkilötietoja julkistettiin verkossa. Tapahtuma muistuttaa, kuinka haavoittuva tietoyhteiskunta on. Meitä on vuosikaudet opetettu luottamaan tietoverkkoihin ja siihen, että niissä säilytettävät tiedot säilyvät turvassa. Tietovuotorikos jätti monet turvattomuuden ja epävarmuuden tilaan. Moni tietonsa nettiin kadottanut kokee joutuneensa väkivallan uhriksi. Ja niinhän se onkin; väkivalta kun ei rajoitu vain ihmisen fyysiseen olemukseen vaan on paljon laajempi ja kokonaisvaltaisempi asia.

Tapahtuma haastaa pohtimaan, mitä kaikkia tietoja meistä onkaan erilaisissa rekistereissä ja tietokannoissa. Pysyvätkö ne tallessa siellä? Edelleen tulee pohtineeksi, millaisia tietoja minä olen valmis –tai minun on pakko –antaa, jos asioin verkossa ostoksilla, pankissa, vakuutuslaitoksessa ja niin edelleen.

Tiedot ovat aina olleet kauppatavaraa. Aina on ollut heitä, jotka ovat olleet valmiita ryöstämään tietoja ja myymään niitä, kiristämään niiden avulla tai saadakseen itselleen hyötyä niiden kautta. Helmikuussa aloitamme (jos k-tilanne sallii) lukupiirin Virta-salissa. Siellä luemme jännittävää ja täysin tosipohjaista kirjaa kaikkien aikojen tietoryöstöstä Suomessa. Martti Backmanin kirjoittama kirja nimeltä Vakoojat kertoo yleisesikuntaupseeri Vilho Pentikäisen tarinan. Hän vakoili Suomen huippusalaisia sotilaallisia tietoja Neuvostoliittoon 1930-luvulla usean vuoden ajan. Tietovuoto oli niin vakava, että ainoastaan suomalaisten sotilasviranomaisten viisaus ja Jumalan varjelus esti pahimmat mahdolliset seuraukset. Sota syttyi pian mutta ylivoimaisen vastapuolen edessä Suomi selvisi itsenäisenä.

Tieto on valtaa, sanotaan. Raamattukin on täynnä kertomuksia vakoojista ja tiedustelijoista. Joosuan kirja kertoo yhden kiehtovimmista. Joosua   lähetti Jerikoon tiedustelijoita jotka majoittuivat Rahab-nimisen porton taloon. Kertomuksesta on vaikea löytää mitään erityisen hengellistä, vaikka olen kyllä kuullut raadollisesta asetelmasta hyvinkin hurskaita tulkintoja. Kiitokseksi saamastaan avusta tiedustelijat lupasivat pelastaa Rahabin perheen, kun israelilaiset valtaavat maan.

Jos kertomusta haluaa lukea hengellisin silmin, voi siitä nähdä, että Jumala ei katso henkilöön. Hän käyttää välineenään ylhäistä ja alhaista, rikasta ja köyhää. Joku näyttää inhimillisesti katsoen moraalisesti epämääräiseltä; ei hänkään ole Jumalan otteen tavoittamattomissa. 30-luvun suuri tietomurto johti parempiin turvatoimiin ja epäilemättä tämä viimeisinkin tietovuotorikos samoin. Aina toivoisi, että asiat edistyisivät ilman tällaisia vaikeita kouluja. Jostain syytä kovat oppirahat tulevat aina maksuun ja ne lankeavat syyttömien uhrien maksettavaksi.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

Kuvassa Enigma-salauslaite, jonka kautta koodattua salaista tietoa välitettiin sodan aikana.

 

Kevät

 

Meillä on ollut erilainen kevät. Ja jotkut asiat muuttuvat taas. Esimerkiksi koulut avataan. Joskus vielä tuntemattomat asiat tuntuvat pelottavilta. Usein turhaankin. Koska emme vielä tiedä, mitä ne asiat tarkoittavat ja miten ne menevät. Minä soitin torstaina hammaslääkäriin, kun minua pelotti yksi lapsen hammaslääkärikäyntiä koskeva asia. Hoitaja selitti minulle sen asian ja totesin, että olin pelänny suureksi osaksi turhaan. Taas. Aina silloin tällöin olen miettinyt, että kuinkahan monta tuntia elämästäni olen viettänyt huolehtimalla turhaan. Joskus tieto lievittää pelkoa. Se voi auttaa.

Mutta ajattelen, että kaikista tärkeintä on se, että tiedän kenen kanssa kuljen. Kenen kanssa menen vaikka sinne hammaslääkäriin. En vain lapseni vaan myös Jumalan. Ja rukoukset kantavat. Raamatussa Jeremian kirjassa Jumala sanoo: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Jer. 29:11.

Näillä sanoilla on sellanen tausta, että Jumala oli sallinut, että Israelin kansa viedään pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan Mesopotamiaan. Babylonian sotajoukot valloittivat Jerusalemin ja hävittivät temppelin. Israelin kansan olemassolo oli uhattuna, temppeli oli hävitetty. Oliko kaikki menetetty? Ihmeellisesti tämä lopulta vahvisti kansaa. Juutalaisen kansan identiteetti syveni. Kansa kokoontui synagoogiin, kun temppeliä ei ollut. Vietettiin sapattia. Poikalapset ympärileikattiin. Ja Vanhan Testamentin tekstejä alettiin kirjottaa ylös. Kansa sitoutui myös yhteen Jumalaan. Herran Jumalaan, maailman Luojaan. Vaikka sitä ei voitu vielä nähdä, kansa saisi palata ja temppelikin rakennettaisiin uudelleen.

Mutta nyt oli hätää ja monenlaista mielipidettä siitä miksi näin oli käynyt. Ehkä he kyselivät samaa, mitä monet kristityt joskus elämässään: Miksi Jumala sallii tämän? Ja oli monenlaista mielipidettä siitä, mitä pitäisi Tehdä. Jeremian kautta tuli nämä toivon ja rauhan sanat. Ja turvallisuuden. ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Ja Jeremian koko sana oli pähkinänkuoressa: eläkää niin kuin ennenkin niin hyvin kuin voitte.

”Rakentakaa taloja ja asettukaa niihin asumaan! Istuttakaa puutarhoja ja nauttikaa niiden hedelmistä! Ottakaa itsellenne vaimot, syntyköön teille poikia ja tyttäriä! Ottakaa pojillennekin vaimot ja naittakaa tyttärenne, että he saisivat poikia ja tyttäriä. Lisääntykää, älkää vähentykö! Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”

Ja Jumala lupasi vie israelilaiset pois ajallaan. Joskus tuntuisi inhimillisesti helpommalta toimia ja taistella aktiivisesti niin kun Pietari, joka tarttui miekkaan ja sivalsi ylipapin palvelijan korvan pois. Mutta silloin ei ollut sen aika. Jeesus sanoi: ”Sallikaa minun tehdä vielä tämä.” ja laitto korvan takaisin ja paransi sen. Joskus on aika toimia ja joskus odottaa. Nyt on aika sekä toimia, että odottaa. On aika toimia tämän kaupungin hyväksi, jonne Herra on meidät asettanut. Rukoilla ja esimerkiksi hakea jollekin kaupasta ostokset. Tai osalle olla kotona. Olla uskollinen omalla paikallaan. Ja nyt on aika puhua rauhan ja toivon ja tulevaisuuden sanoja. Kun Israelin kansa oli suuressa hämmennyksessä, Jumala sanoi Jeremian kautta, että älkää uskoko muunlaisia viestejä. Uskokaa, että Jumalalla on asia hallussa ja Jumalalla on oma suunnitelmansa. ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”

 

Katja Pudas

Nuorisotyönohjaaja

 

Poikkeustiloja 4: Pandemia

Vuonna 1831 Suomen suuriruhtinaskuntaan kantautui tieto maailmalla riehuvasta pandemiasta, joka kesällä lopulta saapui Venäjän kautta meillekin. Sairaus oli pelottava, koska sitä ei Suomessa aikaisemmin tunnettu. Siihen ei tiedetty hoitokeinoa ja tartunnan saanut ihminen saattoi kuolla parissa tunnissa nestehukkaan ja elimistön kuivumiseen. Sairaus oli nimeltään kolera.

Suomessa yritettiin estää koleraa matkustusrajoituksilla, karanteeniasemilla ja jopa keisarin antamilla ohjeilla, jotka olivat tämänkaltaisia: ”Täytyy käyttää hyvää vaatetusta. Ei saa liikkua paljain jaloin eikä maata kadulla. Ei pidä syödä liikaa, ei saa syödä raakoja hedelmiä ja paloviinaa saa juoda vain kohtuullisesti. Ei saa uuvuttaa itseään työllä liikaa ja suuria mielenliikutuksia tulee karttaa. Ja yleensä tulee säilyttää rauhallinen ja peloton luonne.”

Kun sairaus lopulta tuli Helsinkiin, yhteistilaisuudet kiellettiin ja monet muut nykyhetkestä tutut rajoitukset astuivat voimaan. Koleran uhrien kuljetukseen ja käsittelyyn hankittiin väkeä ja hevosia. Uhreille osoitettiin omat hautausmaat. Hautajaiset järjestettiin öisin. Saattoväen kokoontuminen oli kielletty, paikalla sai olla vain pappi ja haudankaivaja. Tämä oli omaisille vaikeaa. Merkkihenkilöiden kohdalla säännöksistä poikettiin.

Parannuskeinoa ei ollut.  Lääkkeeksi esitettiin suoneniskentää, yrttiteetä ja muita keinoja joita tuolloin suositeltiin kaikkiin sairauksiin. Ei ollut käsitystä siitä, että kolera leviää saastuneen ruoan ja juoman välityksellä. Rajoituksista huolimatta sairaus levisi Helsingistä Turkuun 1831 syksyllä ja sitten muualle. Sairautta ei tuntunut pääsevän pakoon mihinkään. Kaikki jotka pystyivät, pakenivat maalle.

Sairastuneiden ja kuolleiden tilastojen julkaisu kiellettiin pian, ilmeisesti keisarin määräyksestä, koska ei haluttu lietsoa paniikkia. Salaliittoteoreetikot julistivat että sairaus on biologinen ase, eli että se johtuu myrkytetyistä kaivoista tai muusta ihmistoimista. Vuonna 1831 suomalaisia kuoli koleraan 681 ihmistä. 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun useassa koleraepidemioissa suomalaisia kuoli arviolta 4500 ihmistä.

Vaikka sairaanhoidollinen ja tieteellinen valmius pandemian vastaanottamiseen on nykyään aivan toista luokkaa kuin 1800-luvulla, tuntematon sairaus kauhistuttaa ihmiskuntaa samalla tavalla. Yritykset sairauden rajoittamiseen ja ihmisten reaktiot ovat yllättävän samankaltaiset ennen ja nyt.

Ihmiset ovat aina etsineet vastauksia onnettomuuden syihin Raamatusta. Kertomukset kärsivästä Jobista ja Siiloan tornin romahduksesta todistavat, että kärsimyksen ongelma on salaisuus, joka ei avaudu ihmiselle. Sen vastauksen Raamattu antaa, että Jumala on kärsivän ihmisen puolella kuoleman tuhovoimia vastaan. Tästä todistuksena Hän on antanut ihmiselle viisauden löytää parannuskeinon kaikkien aikojen pandemioihin. Niin tapahtuu nytkin, siihen saamme luottaa.

Ps. 91: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan. Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää. Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa.”

Suvi Lehtimäki

 

Poikkeustiloja 3: Raja

Maamme on viime aikoina joutunut tottumaan rajoihin uudella tavalla. Ruotsin ja Norjan vastaisilla rajoilla on otettu käyttöön rajamuodollisuudet, jotka tuovat monenlaisia muutoksia rajaseudun asukkaiden elämään. Myös Suomen sisälle on syntynyt raja, kun Uusimaan ja muun Suomen välistä liikennettä kontrolloidaan.

Tilanne on erikoinen, mutta rajojen tuomat kuormitukset ovat maamme historiassa olleet enemmän sääntö kuin poikkeus. Sotatiloissa 1939-45 rajoja koeteltiin asevoimin, mutta vakava rajankäynti koettiin välittömästi Suomen itsenäisyyden jälkeen, kun maallemme piti perustaa uusi itäraja ja jonne täytyi rakentaa rajavalvonta aivan tyhjästä.

Itsenäisyyden alkuaikoina Karjalan kannaksella asui paljon ihmisiä, jotka olivat tottuneet liikkumaan alueella kaupankäynnin ja muun elinkeinon vuoksi.  Seutu oli molemmin puolin uutta rajaa yhtenäinen talousalue, joka rajajärjestelyiden  vuoksi sittemmin rikkoutui.  Muun Suomen oli vaikea ymmärtää miksi Kannaksen asukkaat olivat niin paljon tekemisissä venäläisten kanssa. Alueen asukkaille oli toimeentulosta kyse. Venäläisten matkailu toi valtavan lisän paikallisten asukkaiden tuloihin. Maanviljelijät veivät tuotteitaan Pietariin myytäväksi. Kun raja perustettiin, ihmisten elinkeinot romahtivat.

Raja 1918 –niminen elokuva kertoo näistä tapahtumista. Elokuvan päähenkilö kapteeni Carl von Munck määrättiin perustamaan rajavalvontaa alueelle. Operaatio ei saanut tarpeeksi resursseja. Rajan yli alkoi vyöryä Venäjän vallankumousta pakenevia pakolaisjoukkoja. Niiden kontrollointi oli mahdotonta. En käy kuvaamaan kaikkia murheellisia yksityiskohtia. Todellisuus lienee ollut elokuvaa raadollisempi.

Tänään voi olla rauhallisin mielin, vaikka rajojen valvonta tiukkenee. Viranomaiset toimivat lain ja asetusten puitteissa ja tilanne on hallinnassa. Rajojen kontrollista tulee harmia, mutta se on turvallista. 5.Moos. 32:8 Kun Korkein jakoi kansoille maat kun hän levitti ihmiset yli maan piirin, hän määräsi kansojen asuinsijat.” Ja Apt. 17:26: ”Hän --- on luonut kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat”. On haaveiltu maailmasta ilman rajoja, mutta toistaiseksi siihen ei aika ole kypsä. Rajoja ei normaalioloissa tule kauheasti ajatelleeksi, mutta poikkeustiloissa ne konkretisoituvat ja tuovat turvaa.

Suvi Lehtimäki

 

Poikkeustiloja 2: Nälkä

Vuosina 1866-68 koettiin Suomessa ajanjakso, jolle historia on antanut nimen Suuret nälkävuodet. Tuolloin suomalaisia menehtyi nälkään ja siitä aiheutuneisiin kuumetauteihin 150 000 ihmistä. Se oli 8 % maan väestöstä, jota tuolloin oli 1,8 miljoonaa. Nykyiseen väkimäärään suhteutettuna se tarkoittaisi lähes puolta miljoonaa kuollutta Suomessa kahden vuoden aikana.

Nälänhädän syntyyn oli monia syitä, joista suurimpana useat perättäiset katovuodet. 12 vuotta peräkkäin sato oli erityisen heikko ja kovimman iskun antoi vuoden 1867 kato, jolloin halla tuhosi yhdessä yössä  kaikki syötävät kasvit lähes koko Suomessa.

Katovuosien lisäksi vaikutti elannon epätasainen jakautuminen. Suomen väestö oli kasvanut runsaasti 1721 päättyneen Suuren Pohjan sodan jälkeen. Ennen katovuosia maatalouden tuotanto oli parantunut, mutta tuotto jakautui epätasaisesti, mikä puolestaan kertoo tuon ajan yhteiskunnallisesta epätasa-arvoisuudesta. Maata omistamattomien työläisten osuus väestöstä oli kasvanut nopeasti ja he kärsivät kriisistä kaikkein eniten. 100 000 suomalaisen oli pakko lähteä kodistaan kerjuulle, kävellen niin pitkään kuin jalat kantoivat. Käsittämätön määrä ihmisiä nääntyi nälkään ja kulkutauteihin köyhien sairasmajoissa ja hätäaputyömailla.

Sitten oli politiikka. Senaatin valtiovarain toimituskunnan päällikkö, Suomen markan isä, J W Snellman oli tiukan talouskurin mies, joka ei halunnut elvytyksestä kuulla puhuttavankaan. Valtio ei ottanut lainaa, ei lainoittanut kauppahuoneita eikä kauppahuoneet viljelijöitä. Snellman totesi että mikä on mätää, se kaatukoon, mutta politiikka oli kohtalokas. Konkurssit kaatoivat kauppahuoneet, maatilat ja lopulta kruununmakasiinit ja muut hätäapuvarastot olivat tyhjiä ja katastrofi oli valmis. Kun Snellman viimein suostui ottamaan Rotschildin kauppahuoneelta valtiolle lainaa viljan ostoa varten, oli se jo myöhäistä. Viljan maailmanmarkkinahinta oli noussut niin ettei lainalla saanut enää paljon mitään. Logistiikan toimimattomuuden vuoksi se vähäkään ei enää tavoittanut nälkään kuolevia.

Historia ei anna suoria vastauksia tämän päivän ongelmiin, mutta lohduttaa: Jos tällä hetkellä on vaikeaa, niin pahempiakin aikoja on ollut. Raamattu ei turhaan kehota meitä kovina aikoina katselemaan menneisyyteen: Jes. 46:9. ”Muistakaa menneitä aikoja, muinaisista alkaen”.

Kaikesta on selvitty. Kolhuja saaneena ja kovia kokeneena, mutta Jumalan avulla selvitty sittenkin. Tänään voi olla kiitollinen ainakin siitä, että pöydässä on ruokaa. Ja jolla ei ole, apua annetaan. Näin ei aina ole ollut. Epävarman tulevaisuuden edessä on hyvä ajatella, että tämä päivä on parempi kuin eilinen. Me emme vielä tiedä mitä kaikkea hyvää huominen tuo tullessaan.

Suvi Lehtimäki

 

Poikkeustiloja 1

Aloitimme Kalajoen kirjastossa lukupiirin, joka sattuneista syistä joutui tauolle miltei alkuunsa. Luimme Teemu Keskisarjan teosta Murhanenkeli, joka kertoo Suuren Pohjan sodan historiasta tavallisten ihmisten kautta.

Suuri Pohjan sota käytiin 1700-1721 ja se merkitsi Suomelle ja suomalaisille humanitääristä katastrofia. Asukkaita maassamme oli tuolloin puolisen miljoonaa. Tästä väkimäärästä paljon miehiä pakko-otettiin sotaväkeen, siviilejä ryöstettiin venäläisen sotaväen matkaan ja nälänhätä ynnä erilaiset taudit piinasivat väestöä. Ison Vihan aika koski myös kalajokisia. Historialliset dokumentit osoittavat, että useat perheet täälläkin pakenivat piilopirteille korpeen pakoon väkivaltaa ja terroria. Siksi kuulostaa tutulta, että niin moni maassamme tuntuu tällä hetkellä vetäytyvän mökilleen, jos sellaisen omistaa.

Poikkeustiloja. Niitä on ollut historian saatossa, on tällä hetkellä ja tulee aina olemaan. Historiaan katsominen ei lohduta häntä, jota tämän päivän poikkeustila satuttaa. Kuolema, sairaus, lomautus ja irtisanotuksi tuleminen tuovat elämään varjon, joka luo ahdistusta ja epätietoisuutta.

Mutta historian opetus on se, että me selviämme. Me olemme aina selvinneet. Me selviämme nyt. Ajattelen jo aikaa, jolloin sairaus on väistynyt, yhteiskunnallinen toimeliaisuus palautuu, liike-elämä kukoistaa ja monet työt odottavat tekeviä käsiä. Kuten presidentti sanoi, terveet ihmiset nostavat maan pian jaloilleen. Nyt pitää kärsivällisesti odottaa. Kärsivällisyys ja odottaminen on vaikeaa. Mutta Saarnaajan kirjassa sanotaan: Aika on purkaa ja aika rakentaa.

Jumalan kädessä on tulevaisuutemme ja toivomme. Siksi toivomme ei voi sammua.

Suvi Lehtimäki

kappalainen

 

Askel pimeyteen

Luin hiljattain Benjamin Carter Hettin kirjan ”Demokratian kuolema”. Kolmannen valtakunnan synnystä kertovassa teoksessa on erityinen näkökulma: Hirmuhallitsijan valtaannousun mahdollistivat ennen muuta  tahot jotka arvelivat hyötyvänsä tästä ja siksi asettuivat hänen tuekseen. Poliitikot ja teollisuus tahtoivat voittaa, eikä kirkkokaan tässä saanut puhtaita papereita. On mielenkiintoista, että jo tuolloin oli Euroopan yhdentymistä tavoittelevia voimia jotka pyrkivät estämään Kolmannen valtakunnan synnyn ja maailmansodan puhkeamisen. Yhdentymiskehityksen tiellä oli kuitenkin Britannia ja hanke kaatui. On helppo yhtyä kirjailijan toteamukseen, että nykyaika muistuttaa monessa suhteessa hämmästyttävän paljon 1930-lukua. Tuhon tielle astuttiin pienin mutta merkittävin askelin, joiden merkitystä ajassa ei osattu lukea.

Askel pimeyteen on lyhyt. Se on helppo ottaa, mutta seurausten kantaminen onkin jotain muuta. Askel pimeyteen on houkutteleva, sillä se voi antaa kuvitelman helposta elämästä ja menestyksestä. Vastuu toisesta ihmisestä unohtuu. Tuhon syntymekanismi on sama, oli sitten kyseessä valtio, yhteisö tai yksittäinen ihminen. Alkanut paastonaika muistuttaa, että meidän on tarkkailtava vaellustamme. Pimeys on vain askelen päässä. Mutta Jeesus on tie, totuus ja elämä. Hän on valo, jossa osaamme asettaa askeleemme oikein.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Pelastustie


Näin eräällä pihamaalla kyltin, jossa luki ”pelastustie” ja kaksi nuolta, jotka osoittivat vastakkaisiin suuntiin. Mietin, miten usein meitäkin yritetään johtaa harhaan. Monet eri uskomukset ja uskonnot yrittävät huutaa omaa totuuttaan ja tarjota vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Ihmistä on aina kiinnostanut tietää, mikä on elämän tarkoitus tai että miten ihminen pelastuu.

Vastauksia on vähintään yhtä monta kuin kysymyksiä. Ratkaisuksi pelastukseen tarjotaan ties minkälaisia harjoituksia tai rituaaleja, joita ihmisen pitää elämänsä aikana suorittaa. Kristinusko poikkeaa merkittävästi kaikista muista ”totuuksista”. Raamatun mukaan ”ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa”. Painopiste onkin ihan muualla kuin ihmisen omissa suorituksissa, joissa harvoin on mitään kehumista. Jumala itse syntyi maailmaan ihmiseksi ja pelasti koko ihmiskunnan kuolemalla ristillä.

 

Kalajoen kirkon vieressä on kyltti, jossa lukee myös ”pelastustie”. Kohottamalla katseen kyltin yläpuolelle voi nähdä kirkon katolla olevan ristin. Siinä on se ainoa pelastustie ja totuus, johon voimme turvallisin mielin luottaa ja panna toivomme.

 

”Meitä kuljeta tahtosi tiellä,

vaikka outo on joskus se tie.

Loista armosi valoa siellä

minne täältä se ikinä vie.”

 

Annika Alatalo

nuorisotyönohjaaja

 

Sinua rakastetaan


Sinua, joka onnistuit hyvin koulussa tai työssä.
Sinua, joka satuit vahingossa viemään kuusen ulos juuri nuutinpäivänä.
Joka voitokkaan maaliin juoksun sijaan saavuit usein paikalle tuplakierteellä nenällesi päätyen.
Sinua joka onnistuit lähimmäisenä ja sinua, joka petyit itseesi tai muihin.
Sinua joka rakastat arkeasi ja sinua, josta tuntuu, että taistelet. Tai hukut.
Sinua, joka menet kotiin, jossa tervehtivät sekaiset kenkäkasat ja halaukset ja sinua, joka menet kotiin, jossa kaikuu..
Sinua joka kärsit hiljaa sisäisesti. Ja sinua jonka haasteet ovat kaikkien nähtävillä.
Sinua, joka olet hyvässä tasaisessa kohdassa ja sinua, joka olet väsynyt olemaan sairas tai masentunut tai väsynyt.
Sinua, jolla on rauha ja Sinua, josta tuntuu, että sinun täytyy vain totutella pelkoon. Tai kipuun. Tai suruun.
Sinua, joka kannattelet itseäsi ja toisia. Liikaa.
Ja Sinuakin, jolla on välillä niin kylmä syvällä sisällä, että menet silloin tällöin saunaan siksi, jos edes siellä lämpiäisit. Tai sulaisit osin.
Sinua, jonka on helppo muistaa, että olet rakastettu. Keskeneräisenä ja epätäydellisenä. Ja sinua, jonka on vaikea muistaa sitä. Tai rakastaa muita.

Jeesus tuli maan päälle paimenien ja kalastajien ja muiden tavallisten ihmisten keskelle. Jos Jeesus tulisi maan päälle nyt hän tulisi ärrän kauppiaiden ja kotipizzan työntekijöiden ja lähihoitajien ym. tavallisten ihmisten keskelle. Inhimillisen ilon ja kärsimyksen ja sairauden ja terveyden keskelle. Tavallisten asioiden keskelle.

Lapsena tuttavaperheen seinällä oli taulu, jossa luki: ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” Hepr. 13:8. Sama Jeesus tahtoo olla meidän kanssamme tänään. Täysin sama Jeesus. Niin alhaalla ei kenkään kulje laulun eräässä versiossa lauletaan ”Ja vieläkin alemmas tulla hän tahtoo, jos siellä on, joku tunnolla haavoitetulla, joku kurja ja mahdoton.” Kurja ja mahdoton. 

Niin. ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Hän ei ketään luotansa sulje eikä karkota Yhtään pois.”


Katja Pudas,

nuorisotyönohjaaja


Erilaisina yhdessä

Siivoillessani työhuoneitani Kalajoella, Rautiossa ja Himangalla, olen miettinyt jokaisen kirkon ”kylän” omaleimaisuutta. Arvostan ja kunnioitan kunkin yhteisön kotiseurakuntarakkautta ja ahkeraa yhteistyötä monella saralla. Käsityökahviloissa kudotut palat ja niistä kootut palapeitot ovat opettaneet itselleni jotain ihmisestä. Jokainen pala on erilainen. Kun paloja kootaan yhteen, joku joutuu venymään ja joku pienenemään, koska niiden koko on harvoin ihan sama. Kuitenkin paloista muodostuu yksi kokonaisuus. Samalla yhdistäminen piirtää rajat palojen välille. Raja yhdistää, mutta tuo myös esiin jokaisen yksityisyyden. Kukin pala on tärkeä kokonaisuuden kannalta. Me tarvitsemme toisiamme.

Joulun välipäiviin liittyy pyhän häivähdys. Kolmas ja neljäs joulupäivä on jollain tapaa edelleen olemassa. Rakkauden apostoli Johannes julistaa Sanan lihaksi tuloa. Tätähän jouluna juhlimme. Jumalan rakkautta, joka tuli ilmi Jeesuksen syntymässä. Jumalan rakkaus vapauttaa meidät rakastamaan toisiamme, erilaisuudesta huolimatta. Jumalan kämmenellä kaikille riittää tilaa, kaikille on paikkoja. Jumalan kämmenellä kukaan ei ole turvaton! ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Jer.29

Kiitän saamastani lämpimästä hyväksynnästä, rohkaisevista sanoista ja kaikesta muistamisesta siirtyessäni eläkkeelle.

Anna-Maija Pahkala

Luottamuksen tiellä

Kuva: Jussi Leppälä

”Herre visa mig din väg och gör mig villig att vandra den.” Näin Pyhä Birgitta aikoinaan rukoili johdatusta ja luottamusta matkalleen. Tätä rukousta olen kantanut monet vuodet mukanani.

Joulunsanomakin on matkalla kulkemista. Jouluevankeliumista näkee, miten Jumala johdatti nuorta perhettä, paimenia, itämaan tietäjiä. Kulkemaan ja luottamaan.

Neljä vuotta sitten pappisvihkimyksessäni tiesin aloittavani matkan johdatuksen tiellä. Papin polkuni johdatti kotiseudulle työhön. Täällä olen kulkenut ja luottanut.

Kalajoen seurakunnassa olen saanut kokea matkallani monia tärkeitä hetkiä. Niistä olen saanut arvokkaita asioita mukaan matkalle. Joulukuun alussa sain kuulla, että polkuni jatkuu. Tällä kertaa etelään, Järvenpään seurakuntaan. Kiitollisena Kalajoen työvuosista ja elämästä yhdessä jatkan matkaani. Haikeus kertoo, että jotain tärkeää on ollut vuosien aikana. Kiitos yhteisestä ajasta ja työstä!

Lämpimästi tervetuloa viettämään messua su 5.1.2020 klo 10 Kalajoen kirkkoon ja kuuntelemaan lähtösaarnaani. Messun jälkeen on kirkkokahvit kirkossa.

Aino Luhtasela

Miten päin Jumala on?

Eräs menestynyt julkisuuden henkilö kertoi, kuinka hän parhaiten lataa akkunsa ja irrottautuu arjen kuormista. Kalareissu Tenolle kavereiden kanssa on se juttu. Siellä mieli ja sielu lepäävät, kaukana kaikesta, "Jumalan selän takana", hän hehkutti. 

Ilahduin, että tuo arvostamani henkilö löytää levollisuuden paikan samasta ilmansuunnasta kuin minäkin. Utsjoki, Teno on takuuvarma paikka, jonne suuntaan silloin kun haluan rauhoittua ja olla onnellinen.

Mutta itse koen tunturissa ja erämaan rauhassa, että en ole Jumalan selän takana, vaan päinvastoin, suoraan Hänen kasvojensa edessä. Norjan puolelta silmien eteen levittäytyvät lumihuippuiset tunturit, järvien kimaltavat silmät tunturien välisissä laaksoissa; tuntuu, että Jumalan katse siellä kohdistuu juuri ihmiseen.

Siispä inspiroiduin pohtimaan, miten päin Jumala mahtaa olla, jos ihminen samassa paikassa kokee olevansa sekä hänen takanaan että edessään?

Kysymys on hiukan lapsellinen, mutta sitä voi syventää miettimällä, mitä on olla Hänen edessään. Edessä oleminen voi merkitä rakastavan katseen kohteena olemista. Mutta se voi olla myös pelottavaa, koska silloin en voi salata Häneltä mitään, en edes syntejäni.

Jumalan selän taakse joutuminen voidaan tulkita hylätyksi tulemiseksi. Mutta syvemmältään siellä lienee se paras paikka. Silloin Jumala suojelee ihmistä niiltä vaaroilta joita edessä on. Hän asettaa ihmisen selkänsä taakse suojaan, kun itse taistelee meidän puolestamme.

Se tärkein taistelu on, että Hän on Jeesuksessa kukistanut ne synnin ja kuoleman tuhovoimat, jotka meitä uhkaavat. Olemme siis jo voittajia, vaikka vielä matkalla ja kilvoituksessa.

Jumalan selän takana on  turvallista ja hyvä olla. Ehkä tuo kertomani henkilökin, suuria voittoja saavuttanut ja sitä kautta nöyryyttä oppinut, ajatteli juuri noin.

Suvi Lehtimäki
kappalainen

 

Uskon puhdistusta

Marraskuun toisena sunnuntaina vietettiin uskonpuhdistuksen päivää. Silloin oli pätevä syy muistaa kaikkea sitä hyvää mitä 500 vuotta sitten tapahtunut reformaatio toi Suomelle. Uskonpuhdistuksen historia on suomalaisuuden historiaa, sillä reformaation vahva yhteisöllinen ulottuvuus antoi mahdollisuuden suomalaiselle kulttuurille ja kansalliselle identiteetille. Terve kansallisuusaate puolestaan on ollut taustana  Suomen ihmeeseen, jossa savupirteissä elänyt kansa on ponnahtanut maailman rikkaimpien kansakuntien joukkoon. Kansallinen yksikkö on ollut toimiva alusta kulttuurisen, opillisen ja taloudellisen edistyksen kannalta. Tämä tosiasia välittyy esimerkiksi historioitsija Teemu Keskisarjan tutkimusten kautta. Se että me suomalaiset olemme ketä olemme, johtuu uskonpuhdistuksesta. Totta: kun suomalainen, sydän täynnä, saa laulaa Maamme-laulua Leijonien jääkiekkovoiton jälkeen; sekin on uskonpuhdistuksen ansiota.

Suomi sai oman kirjakielen, koska Raamattu, messukirjat ja niiden oheistekstit tuli kääntää suomeksi. Suomalaiset saivat  yhteisen yleiskielen, kun kansa koko maan alueella sai messussa kuulla suomea samalla tavalla puhuttuna. Tuohon aikaan murre-erot maan eri osien välillä olivat niin suuret, että ihmisillä oli vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Kielen yhtenäisyys helpotti vaikkapa kaupankäyntiä merkittävästi.

Uskonpuhdistus toi tullessaan kirkolliset kuulutukset, oman aikansa whatsapp ja facebook. Kuulutuksissa saatiin tietää, kuka on mennyt kenenkin kanssa naimisiin, mutta myös, kuka on tuomittu kenenkin hevosen varastamisesta; siis tietoa joka kiinnosti kaikkia. Viestintä ja tiedonvälitys ovat reformaation lahja meille.

 Väite, että luterilaisuus olisi merkinnyt suomalaisille pimeyttä ja taantumusta, ei perustu tosiasioihin. Pappien väsymätön valistus- ja sielunhoitotyö toi valoa sellaisiin loukkoihin, joita nykyajan suomalainen ei tohdi edes ajatella.

On surkuhupaista  seurata tiedotusvälineissä vellovaa juupas-eipäs –väittelyä,  voidaanko koulun joulujuhlaa pitää kirkossa vaiko eikö voida. Tämä kansa ei ole kärsinyt kristinuskosta vaan saanut siltä kaiken hyvän mitä sillä on.  Siksi uskonpuhdistuksen päivä voisi olla Suomen toinen itsenäisyyspäivä.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Oppilaan rukouksia, osa 2

Herra, anna meille meidän syntimme anteeksi, aniin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet! Mitä tämä tarkoittaa? Miten niin, annamme anteeksi? En minä ole anteeksi antanut. Etten tullut kuulluksi, nähdyksi. Siten kuin olisin toivonut.  Antavatko kaikki muut anteeksi – kuten rukouksessa sanotaan?

Hetki sitten reissasin taas Helsinkiin. Omassa mielessäni oleva välirikko parhaan ystävän kanssa painoi mieltä. Helsingissä käyntieni aikana olemme aina tavanneet useammin kuin usein. Miten nyt kävisi? Kertoisinko, miltä minusta tuntuu, miten olenkin loukkaantunut hänen sanoistaan?

Kuin Herran johdatuksesta, ystäväni pyysi minut luokseen yöpymään. Ilahduin, että saisimme tavata taas, ehkä saisin mahdollisuuden jakaa oman pettymykseni ystäväni kanssa; jospa uskaltaisin lähestyä häntä ja kertoa tuntemuksistani. Hämmästyksekseni ystäväni oli loukkaantunut minun käytöksestäni aivan muussa asiassa. Ystäväni oli rohkea ilmaistessaan omat tunteensa heti kohdattuamme. Ja hänen loukkaantumisensa oli täysin oikeutettua! Ymmärsin sen heti, kun kuulin hänen kertomuksensa. Häpesin hämmästystäni, häpesin omia tunteitani, häpesin loukkaantumistani, ja vielä enemmän häpesin omaa käyttäytymistäni! Häpeän tunteen vallassa ajattelin, että minun on mentävä pois, pois hänen katseestaan, pois hänen pettymyksestään; en ole kelvollinen hänelle, parhaalle ystävälleni. Hän pyysi minua jäämään. Herra, kiitos tästä rakkaasta, ystävästä! Herra, varjele ja siunaa häntä!

Oma loukkaantumiseni oli jo muuttunut kitkeryydeksi. Ja rehellisesti katsottuna myös katkeruudeksi. Loukkaantumiseni oli vienyt koko huomioni, niin, etten ollut kuullut rakkaimman ystäväni huolta ja pelkoa. Velloin omassa suloisen katkerassa loukkaantumisessani; en puhu hänelle, oppiipahan olemaan. Olin hylännyt hänet; en ollut kuullut herkällä korvalla hänen hätäänsä.

Pyysin anteeksi, etten ollut kuullut ja nähnyt häntä. Pyysin anteeksi välinpitämättömyyttäni, itsekkyyttäni. Pyysin anteeksi hiljaisuutta, joka katkeruudestani välillemme seurasi. Pyysin anteeksi häneltä, rakkaalta, jota vastaan olin rikkonut. Ja hän antoi anteeksi – juuri niin kuin rukouksessa sanotaan. Herra, anna minullekin anteeksi antamisen lahja! Anna minulle rohkeutta pyytää anteeksi, ja uskoa, että olen saanut anteeksi. Herra, anna minun huolia anteeksiantosi!

Selailimme seuraavana päivänä yhdessä hengellisiä kirjoja. Löysimme Heli Karjalaisen kirjasta ”Rakkaus on” niin osuvan kuvauksen omista tuntemuksistamme, ettemme voineet sitä nauramatta ja iloitsematta lukea. Rakkaus ei ole katkera. Mutta me ihmiset olemme, ainakin minä, liian usein. Nyt minun on kohdattava oma katkeruuteni, tutkittava sitä ja rukoiltava, että Jumala antaisi minulle anteeksi ja antaisi minulle viisautta tunnistaa katkeruus itsessäni ja antaisi minulle voimaa luopua siitä. Herra, auta ja armahda!

Herra, anna minulle kykyä rakastaa, kuten Sanassasi Paavalin sanoin kirjeessään Korinttolaisille rakastetaan! Että en käyttäytyisi sopimattomasti, en etsisi omaani, en katkeroituisi enkä muistelisi kärsimääni pahaa. Koska suurin on rakkaus.

Marjukka Kalliokoski, teologiharjoittelija

Oppilaan rukouksia, osa 1

Ajan Oulusta kohti Kalajokea. Lumiset tiet sulavat vähitellen ja aurinko paistaa matalalta suoraan etelästä ja suoraan silmiin. Saan ja pitää käyttää aurinkolaseja! Puissa on vielä lehtiä, punaisia, keltaisia. Hirvimerkin kohdalla hiljennän vauhtia ja tarkkaan piennarta. Herra, varjele matkani!

Mielessä viimehetkiset tapahtumat ja tunnelmat; tehdyt ja tulevat työt, keskeneräinen gradu. Pettymys, loukkaantuminen ja iso huoli ystävyyssuhteesta, jossa en tullut nähdyksi ja kuulluksi, kuten olin toivonut. Herra, ohjaa ja auta minua antamaan anteeksi!

Ilo voimaantuneesta isästäni, rakkaus ja kaunis äitini Oulun Mäntykodissa, viisas siskoni, pikku-chihujen riemastuttava riehunta; heidät tapasin juuri ennen lähtöäni. Koiranikäväkin, kun jätin Missini hoitoon koirakavereittensa luo. Herra, siunaa ja varjele heitä!

Käännyn tutulle tielle Opiston ohi kohti Pappilaa. Pappilan ilmestyessä vasemmalta, ajattelen, miten kaunis se on. Sitten, aivan yht’äkkiä, ymmärrän, että olen täällä oikeasti töissä! Yli 30 vuoden kokemus yrittäjänä, kouluttajana ja konsulttina liike-elämässä on kuin pois pyyhkäisty; olen vasta-alkaja, noviisi, oppimassa viisaammilta. Oikaisen kuitenkin ryhtini ja rinta rottingilla kurvaan Pappilan parkkipaikalle ja pysäköin nokka kohti Pappilaa. Viikon takainen kirkkoherran kädenpuristus harjoittelun aloittamiseksi nousee muistoista. Tunnen olevani tervetullut.

Yht’äkkinen oivallus saa minut, kuusikymppisen teologiharjoittelijan nöyräksi; kelpaanko edustamaan seurakuntaamme, kirkkoamme? Kykenenkö olemaan oikeasti läsnä kohtaamisissa, kulkemaan vertaisena seurakuntalaisen vierellä, tarvittaessa tukien ja lohduttaen? Omistanko sen armon, jonka lävitse voin nähdä ihmisen vierelläni Isän Jumalan silmin, tuomitsematta, hyväksyen ja rakastaen kokonaan? Osaanko palvella ilolla, etsimättä omaa hyvääni, sokeana omalle varjolleni? Herra, tee minusta kelvollinen palvelemaan!

Edessä on pitkä palaveri - siis paltsu - ohjaajani Suvin kanssa ja iltasella yhteinen elämänkaariryhmän ohjaaminen. Jännittää, ja samalla olen myös hyvällä, kutisevalla tavalla meiningeissä. Viisas, kaunis, kokenut ja paljon nähnyt ohjaajani on minulle monena; hän on minun tukeni ja turvani, esikuvani ja mentorini, sielunsiskokin. Olen turvassa. Jaamme yhteistä ja erilaista näkemystä, huolta, olemme samaa mieltä ja olemme eri mieltä. Saan olla eri mieltä. Saan ehdottaa mitä haluaisin oppia, kokea ja nähdä. Tunnen olevani hyväksytty.

Herra, olet antanut minulle yltäkylläisesti, ei minulta mitään puutu!

Marjukka Kalliokoski, teologiharjoittelija

 

Hyvän tuulen tuliainen

Tulin hyvälle tuulelle hiippakunnan lähetysjuhlilla Kannuksessa. Draamaryhmän esitys reppasenkeleistä herätti muiston vuosien takaiselta sielunhoitokurssilta. Tuolla kurssilla ohjaaja luki tarinan reppasenkeleistä, jotka likaantunein vaattein ja savisin varpain halusivat Isä Jumalan tykö. Portinvartijaenkeli esteli, mutta Jumala lupasi heidän tulla sellaisina kuin olivat. He pääsivät Jumalan vuoripurolle peseytymään ja jokainen heistä sai uskon silmälasit. Sitten Isä Jumala antoi kullekin uuden tehtävän ja lähetti heidät takaisin työhön maan päälle. Portinvartijaenkelikin joutui siirtymään uuteen työhön, soittamaan taivaan soittorasioita. Jumala näet lupasi, että kaikki, jotka haluavat, saavat tulla vapaasti, ilman portin vartiointia, peseytymään hänen vuoripuroonsa. Tuo vuoripuro, likaantuneitten peseytymispaikka, on ristinmuotoinen. Jeesus Kristus on avannut taivaan portin. Hän on tie Isän tykö.

 Muistijälki tuolta sielunhoitokurssilta liittyy kokemukseen oikeudesta olla olemassa. Kenen tahdosta? Isän Jumalan, joka on luonut minut sisintäni myöten. Äitini kohdussa hän on minut punonut. Sinä olet ja minä olen Jumalan kätten tekoa. Olemme mittatilaustyötä ihan jokainen. (Ps.139) Kun tämän saa tuntea ja nähdä uskon silmälasien läpi, eikö silloin ole helppoa arvostaa ja jopa rakastaa myös toista mittatilaustyön tulosta, lähimmäistä. Ilman ehtoja. Vaikka sitten etänä. ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta.” 1. Joh. 4

Sielunhoitokurssin loputtua menin kauppaan. Lupasin itselleni siinä hykerryttävässä hyväksytyksi tulemisen kehdossa, että nyt saat ostaa itsellesi jotakin oikein ihanaa. Ostin soittokellon. Yhä vielä kuulen sen soidessa:

Aina sisimpääni asti olen ihme suunnaton. Sinä punoit taitavasti pienen ihmisolennon. Jo ennen syntymäänikin laskit joka minuutin. Kaikki päiväni Sinun kirjaasi kerran kirjoitettu on.
Sinä muistat joka solun, kaiken piirsit tarkasti. Sinä tunnet joka polun, joka tulee eteeni. En muuta voi kuin painaa pään, jäädä ihmettelemään. Minä vaikenen, mutta tiedän sen: Olet aina kanssani.
(P. Simojoki)

Anna-Maija Pahkala

Tämän elämän aikana

”Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi…” Ps. 13

Jotain vaikeaa on psalminlaulajan elämässä ollut, koskapa hän huokailee ennen avun saamistaan: Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Huolet painavat mieltäni ja sydäntäni jäytää tuska. Sytytä silmiini valo, älä anna minun nukkua kuolemaan.

Muutama viikko sitten heräsin liian aikaisin. Unta odotellessa aloin tehdä aikamatkaa kymmenen vuoden sykleissä taaksepäin. Mitä elämässäni tapahtuikaan vuonna 2009, entä 1999 jne. Muistin joka vuodesta jonkun asian, joka on vaikuttanut elämääni merkittävällä tavalla. Jopa kuudennestakin muistelemastani vuodesta 1959 muistin asian, jonka vaikutus ulottuu tähän päivään asti.

Tuon aikamatkan sanoitin seuraavana päivänä näin: Että tämän elämän aikana, tämän elämän, jolla on alku ja loppu, että tämän elämän aikana löytää oman tehtävän, paikan, tilan, löytää kutsumuksensa. Se on lahjaa, armoa. Että tietää, tähän tarvitsit sen kaiken elämän koulun. Ja silloinkin, kun itseluottamus katosi, oli ihmisiä, jotka viestivät, sanoilla tai sanoitta, että olet omalla paikallasi, olet tärkeä. Oli ihmisiä, jotka kuuntelivat sinua, jotka itkivät kanssasi, jotka nauroivat kanssasi. Jotka kulkivat rinnallasi. Että syvimmän synkkyyden keskellä, haudan partaalla, Jumala sanoi ja sanoo yhä vielä: Minä autan, minä johdatan sinua.

Ajan käyttö, sen jakaminen on tullut yhä haastavammaksi monestakin syystä. Ehkä ikä tuo ymmärryksen ajan rajallisuudesta. Kenelle annat aikaasi, keneltä viet sitä, miten jaat sen oikein. Mitä tarkoittaa ajan ottaminen itselle. Onko se itsekästä, onko se noin vain otettavissakaan. Vai onko se jopa edellytys sille, että voi antaa sitä myös toiselle. Että ei sanoisi niin usein, `ei ole aikaa`. Aika on arvokasta, onko se arvokkainta, mitä meillä on.

Saarnaajan kirjan kolmas luku alkaa: Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Nämä sanat auttavat armahtamaan toista ja armahtamaan itseä. Monia asioita joutuu katumaan, mutta Jumala armahtaa ja voi muuttaa nekin palvelemaan jotakin tärkeää.

”…Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen.”

Anna-Maija Pahkala

Salattu Jumala

Alkukesän rajumyrskyn jälkeen minua kohtasi surullinen näky, kun kuljin vakiolenkilläni merenrannalla. Laajalla rantaviheriöllä oli joutsenpariskunta, joka oli myrskyssä menettänyt pesänsä ja siellä olevat munat. Joutsenvanhempien suru oli sydäntä särkevää. Ne olivat erillään, jonkin matkan päässä toisistaan. Niiden itsesuojeluvaisto oli alhaisella tasolla, koska ne päästivät ihmisen lähelle itseään. Välillä ne avasivat ja sulkivat suutaan kuin äänettömästi itkien. Ihmisen ja eläimen kuolema eivät ole sama asia, mutta joutsenten tavassa surra oli jotain hämmästyttävän samankaltaista kuin ihmisen. 

 Raamatussa vakuutetaan Jumalan pitävän luomakunnastaan huolen. Ei aina näytä siltä. Suojeleva käsi ei aina tunnu olevan paikalla silloin kun tarvitaan. Jokainen rakkaintaan sureva ihminen tietää tämän kouriintuntuvalla tavalla.

Murheen aikana Jumala on salattu. Silloin hän on liittynyt kärsivää ihmistä niin lähelle, ettei häntä voida nähdä. Hän on tullut  ihmisen rinnalle ja ihmisen kanssa ihmettelemään kärsimyksen salaisuutta. Hän on astunut ihmisen puolelle jopa omaa majesteettiaan vastaan. Sen hän teki Jeesuksen ristinkuolemassa kerran ja tekee sitä aina uudestaan siellä, missä ihmisen kärsimykselle ei löydy sanoja, ei ilmausta. Salattu Jumala ei ole poissaoleva Jumala. Hän on ehkä kääntänyt selkänsä, mutta vaikka menetys ja suru veisivät meiltä kyvyn uskoa, siltikin hän on siinä. 

Parin päivän päästä palasin viheriölle. Joutsenet olivat lähteneet. Tahto ja halu jatkaa elämää olivat saaneet ne lopulta nousemaan siivilleen. Silloin tuli mieleen  toiveikas Raamatun sana. "Katsokaa taivaan lintuja,--- teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne."(Matt. 6:26)  

Kuoleman varjon maassa viimeinen sana on sittenkin toivo.

Suvi Lehtimäki
kappalainen

 

Leijonaluotsi Kaanaan häissä

Kun sanat loppuvat, otetaan Raamattu avuksi. Näin tuntuu usein käyvän ainakin jääkiekkoa kommentoivien urheilutoimittajien kohdalla. Ruotsalaisen Aftonbladet-lehden kommentaattori Mats Wennerholm kuvaili Leijonajoukkueemme valmentajaa Jukka Jalosta kertoen, kuinka hän ”muutti veden viiniksi.” Raamattunsa tunteva toimittaja viittasi Johanneksen evankeliumin toiseen lukuun, jossa Jeesus ensimmäisenä tunnustekonaan teki ihmeen ja pelasti hääväen juhlat. Toisessa kohdin ruotsalainen kommentaattori totesi, kuinka Suomen kohdalla ”tuomiopäivän profetiat” eivät toteutuneet, kun joukkueemme menestys olikin jotain aivan muuta kuin mitä etukäteen oli povattu.

Joku voi loukkaantua siitä, että Raamatun sana otetaan esille ei-hengellisessä yhteydessä. Mielensä pahoittaja voi tietysti sanoa, että tuollainen Sanan käyttö ei herätä uskoa. Mutta mitenkähän on?

Tärkeintä on, että Jumalan sana on läsnä, punoutuen juhlaan ja arkeen. Niille, joille Raamattu on tuntematon, maallisissa yhteyksissä lausutut vertaukset voivat olla aihe avata Pyhä kirja. Jos ei muuta, niin uteliaisuudesta. Jos Pyhä Henki saa vaikuttaa, niin kyllä Sana ihmisessä tekee työtään, riippumatta niistä motiiveista, joilla kirja on avattu.

Jääkiekon maailmanmestaruus tuo suomalaisille iloa. Suruja ja murheita meillä riittää, ikäviä ja elämää hankaloittavia asioita vaikka kuinka paljon, eivätkä ne minnekään katoa; niiden pohtimiseksi tulee kyllä aikaa ja päiviä riittämään.  Jos jokin asia tuo meille hetkeksi hauskaa ajateltavaa, ei siinä ole mitään noloa. On lupa olla kiitollinen sellaisista ihmisistä, jotka tuovat hyvää mieltä.  Sellainen kiitollisuus ei ota keneltäkään mitään pois. Ei ainakaan Jumalalta.

Mietin, millaisilla sanoilla kohtaisin valmentaja Jukka Jalosen ja Leijonat, jos sellainen mahdollisuus tulisi. Raamatun sanoihin taitaisin itsekin tarttua, Aftonbladetin toimittajan tavoin. Varmaankin valitsisin Apostolien tekojen sanat: ”Sinä täytät minut ilolla.”

En taitaisi juuri tänään keksiä mitään parempaa.

Suvi Lehtimäki

kappalainen

 

Sinä kannoit ristillä

paljon minua,

sovitit kaiken minussa ja sinussa olevan,
         kelpaamattomuuden
         häpeän
         rikkinäisen osan minua
Ihmisen, jonka teot ja sanat ovat toista ja itseä vahingoittavia.
Kannoit meitä mielessäsi ja sydämessäsi.

Sinä taistelit puolestamme
pahan ja kuoleman kanssa.
Nousit ylös Voittajana.
Sinun kanssasi
olemme voittajia.
Opettelemme
tulemaan rakastetuiksi.

Ulla Ketonen

diakoniatyöntekijä

Voittajana maalissa

Nykyään epäonnistumisen jälkeen kysytään usein ironisesti, miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Olin yhtenä päivänä hiihtämässä ja mikään ei tuntunut onnistuvan. Kun viimein sain sukset jalkaan, meno oli tahmeaa ja muut viilettivät ohitseni, olinhan tien tukkeena. Alamäkeen laskiessani näin pienen tytön, joka huudahti äidilleen: ”Vau, katso mikä vauhti!”. Se hymyilytti minua hieman, kun tajusin asioiden olevan suhteellisia.

Elämä on täynnä kisaamista ja suorittamista, mutta tärkeintä kilpailua emme käykään toisiamme vastaan tai omien taitojemme varassa. Tuossa kilpailussa kaikilla on mahdollisuus voittaa, kun käännämme katseemme pois itsestämme. Kyse on siitä, minkä varaan me elämämme rakennamme. Paavali kirjoittaa heprealaiskirjeessä: ”Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.”

Saamme olla vajavaisia ja heikkoja luottaen siihen, että Jeesus on sovittanut syntimme. Tässä elämän kilpajuoksussa saa vapaasti olla hidas tai kömpelö, sillä pääsemme lopulta voittajana maaliin Jumalan armon turvin. Tämä on lohdullinen lupaus tässä kiireisessä ja suorituskeskeisessä maailmassa elävälle.

Annika Lähteenmäki

nuorisotyönohjaaja

 

Sylistä alkaa elämä

Kuva: Ulla Ketonen

halusta ja mahdollisuudesta elää,
hoivasta ja huolenpidosta,
lämmöstä, ruoasta ja puhtaudesta.

Itse ei voi toista hengissä pitää,
vaikka valvoisi vierellä yötä päivää,
huolta kantaisi,
rukoilisi.

Elämänlahja annetaan.


Etsit kuollutta,
etsit kaikki paikat puuttuvaa pentuasi,
niin valmiin näköistä,
pennulla valkoinen turkki.

Olet levoton,
ymmärrätkö
kuolleen hajun?

Itket koiranitkuasi.
Ymmärrätkö se ei palaa,
se on valkoinen kehä ympärillään
                                          hunnutettuna

Saan pitää sinut äitikoiran,
keisarinleikkauksen jälkeen
olet elossa.

Alat hoivata yhtä elossa olevaa pentuasi
hieman epäröiden.

Ensi askeliin koiraäitinä tarvitsen hivenen tukea.


Äitejä on syytä tukea.
Kaikkia eläin ja ihmisäitejä ensiäitiydessään on syytä tukea,
että ne epävarmoina ja peloissaan
uskaltaisivat ottaa syliin, ruokkia, hoivata ja kiintyä.


Pelko estää kiintymästä,
pelko menettämisestä.
Pelko tuntemisen voimasta.
Välittäessä olet herkillä,
tykätessä olet haavoittuvainen,
olet toisen armoilla,
jospa toinen ja elämä kohtelisi meitä hyvin.
Ei hajottaisi liikaa,
ymmärtäisi herkkyytesi.


Huolehditaan kaikista vastasynnyttäneistä äideistä,
tuodaan niille ruokaa,
puhutaan lempeitä ja rauhoittavia sanoja,
valvotaan ja hoidetaan,
annetaan umpiväsyneen nukkua ja otetaan itse hoitovuoro.
Luotetaan, että elämä kantaa.

Tästä selvitään.
Toivo ja ilo hiipii mieleen hiljaa.
Kiitos elämänlahjasta.

Ulla Ketonen

 

Sovinto: ei unohtamista vaan pyrkimystä keskinäiseen ymmärrykseen

 

Kuva: Jussi LeppäläSaarna Sovintomessussa 29.4.2018 klo 10 Kalajoen kirkossa

Joh. 15:10-17

Evankeliumikatkelma on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta, jonka hän piti opetuslastensa keskellä juuri ennen joutumistaan pyöveleiden käsiin. Vain muutama tunti näiden sanojen jälkeen, Jeesus vangittiin, kun Juudas oli hänet ensin kavaltanut. Vain muutama tunti, ja Jeesus oli jo kiduttajiensa käsissä, ja lopulta teloitettuna ristinpuussa.

Jäähyväissanojen hetkellä Jeesus tiesi mikä kohtalo häntä odottaa. Siksi on hämmästyttävää, että hän näillä hetkillä puhuu niin paljon rakkaudesta. Hän puhuu ystävyydestä, Jumalan valittuna olemisesta ja vielä kerran keskinäisestä rakkaudesta.

Rakkaus piti koossa perheitä, sukuja ja yhteisöjä 1918

Vuonna 1918 monen perheen ja suvun jäsen oli matkalla kohti teloituspaikkaa ja väkivaltaista kuolemaa. Monessa kodissa itkettiin, pelättiin ja ikävöitiin. Ei tarkalleen tiedetty, mitä edessä on, mutta valmistauduttiin pahimpaan. Lopputulos oli monin paikoin pahempaa kuin mitä osattiin odottaa.

Jätettiin monia jäähyväisiä. Tuskin voitiin aina tietää, milloin hyvästit olivat viimeiset. Jäähyväispuheisiin ei aina ollut aikaa eikä tilaisuutta. Rakkaudesta noissa hetkissä lienee ollut vaikea puhua. Sellaisella hetkellä rakkaudesta puhuminen tuntuu naiivilta, lapselliselta, idealistiselta ja suorastaan hölmöltä. Eihän voimaa ja väkivaltaa vastaan pärjää, kuin voimalla ja väkivallalla.

Mutta ehkä sittenkin rakkaus oli lopulta se, jonka kautta elämä saattoi mennä eteenpäin sodan vuonna ja sen jälkeen. Ihmisten keskinäinen huolenpito perheissä, suvuissa ja yhteisöissä oli usein ainoa mikä kantoi, kun kaikki muut tuet olivat menneet. Sukulaiset ja ystävät riensivät hätiin moniin perheisiin, joissa lapset jäivät orvoiksi kun kumpikaan vanhemmista ei enää palannut kotiin.

Tammikuussa pidimme Kalajoen kirjastossa keskustelupiiriä, jossa luimme vuoden 1918 sodasta kertovaa kirjaa, Pekka Jaatisen kirjoittamaa romaania nimeltä Varjo. Keskustelupiirimme oli tarinoista rikas ja ajatuksiltaan syvällinen. Sotavuodesta on paljon tarinoita.  On tarina, jossa paljon kärsinyt uhri on tietoisesti valinnut anteeksiantamuksen tien, ja kuinka tämä valinta on saanut määrittää myös perheen, suvun ja perillisten suhdetta teloittajiin. Kertomus osoittaa, että sovinto menneisyyden ja historian kanssa voi olla mahdollinen. Silloin jää miettimään, mistä tulee voima anteeksiantamukseen?

Jeesus kehottaa keskinäiseen rakkauteen. Ihmisten tulee olla kehotuksessaan varovaisempia, sillä ihminen saattaa tällöin helposti sortua vähättelemään uhrin kärsimyksiä. Ihmisen kehotuksessa saattaa piillä yläpuolelle asettumisen ja mestaroinnin asenne. Mutta kun eniten kärsinyt  - Jeesus Kristus- antaa anteeksi ja antaa siitä esimerkin, se haastaa pohtimaan, mitä tuo voisi tarkoittaa ihmisen kohdalla.

Punainen, vai valkoinen, vai eikö kumpaakaan?

Vuoden 1918 todellisuus ei Suomessa ollut mustavalkoinen, tai pitäisikö sanoa, jyrkän punavalkoinen. Äärimmäisten värien välillä oli paljon harmaan ja häilyvän sävyjä. Oli paljon heitä jotka eivät olisi halunneet olla kummallakaan puolella. Jotka olisivat halunneet elää omaa elämäänsä ja jäädä ulkopuolelle konfliktista.

Sellainen henkilö oli myös lukupiirimme romaanin päähenkilö, Oskari Varjo. Hän oli sodan kynnyksellä tullut takaisin kotikaupunkiinsa monien vuosien jälkeen, eikä hän enää tunnistanut kaupunkia eikä aikakautta omakseen. Hän valitsi ulkopuolisuuden ja opportunismin, hihanauha oli toiselta puolelta valkoinen ja toiselta puolelta punainen ja hän käänsi esille aina sen värin, jonka kulloinkin katsoi hyödyllisimmäksi. Mutta tämäkään ei pelastanut häntä pyöveleiden käsistä.

Oskari Varjo muistuttaa itse asiassa hämmentävän paljon apostoleista suurinta, Pietaria, joka tarpeen tullen sekä tunnusti että kielsi Mestarinsa.  Pietari ollut mikään uskonsankari, kaikkea muuta. Kun tiukka paikka tuli, hän kielsi Jeesuksen, ja halusi olla ulkopuolinen. Mutta silti, tälle takinkääntäjälle ja nihilistille   Kristus luotti tärkeimmät tehtävät; hänestä tuli kallio jonka päälle kirkko rakentui.

Kristittyinä meistä tuskin kukaan voi kehua olevansa Pietaria kummempi. Meidän sisällämme on tunnustaja ja kieltäjä läsnä samanaikaisesti, koko ajan.  Samoin verisen sotamme historiaa katsellessa syyllisten ja uhrien osat merkillisellä tavalla vaihtuvat ja osien tarkkarajaisuus häviää. Kummallakin puolella oli heitä, jotka olisivat vain halunneet jäädä ulkopuolelle, mutta jotka olosuhteiden pakosta joutuivat tunnustamaan väriä. Ja kummallakin puolella oli heitä, jotka täsmälleen tiesivät, mitä olivat tekemässä. 

Jonkin aikaa jäähyväispuheensa jälkeen, ristinkuolemansa hetkellä, Vapahtaja anoo pyöveleilleen armoa, pyytäen: ” Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät:”

Vapahtaja pystyy tähän, ihminen harvemmin, mutta missä niin on tapahtunut, on jotain suurta ja painavaa murtunut ihmisen sisimmässä. Anteeksiantamuksen voimaa ei mikään voita, mutta aina on muistettava, että anteeksiantamus ei voi tapahtua ihmisen käskystä eikä tahdosta, vaan jostain suuremmasta voimasta.

Tarinat ja nimet uhrien identiteetin merkkinä

Jeesuksen matka ei päättynyt ristille eikä hautaan, kuten tiedämme. Lopussa oli ylösnousemus, joka ei silti ollut loppu, vaan uuden alku, uuden mahdollisuuden, sovituksen ja anteeksiantamuksen alku. Ylösnousemuksen olemus on ihmisjärjelle käsittämätön, mutta joitain ulottuvuuksia siitä voi yrittää hahmottaa. Yksi ylösnousemuksen ulottuvuus on sukua luomiselle; sille, kuinka Jumala mahtikäskyllään kutsuu tyhjästä kaiken elollisen elämään, olemattomuudesta olemaan.

Tänä vuonna sadan vuoden takaisia uhreja on muistettu paljon: tiedotusvälineissä, elokuvissa, kirjallisuudessa; niin kuin muistelimme keskustelupiirissä täällä Kalajoellakin. Näiden tarinoiden kautta monet traagisesti kuolleet ihmiset ovat saaneet äänen ja nimen. Ihmisen nimen ja hänen tarinansa ääneen lausuminen on kuin ihminen kutsuttaisiin olemattomuudesta olemaan. Hän saa identiteetin ja arvokkuuden. Tämä on yksi ylösnousemuksen ulottuvuus.

Tämän takia muistaminen on tärkeää ja arvokasta; ei menneisyyden väkivaltaisuuksissa rypemisen takia, ikään kuin se olisi jotain makaaberia viihdettä. Vaan sen takia, että uhrit ansaitsevat identiteetin. He ansaitsevat sen, että heidän tarinansa tulee kerrotuksi ja kuulluksi. Ja kun se tulee kerrotuksi ja kuulluksi, vainajat saavat muistoissamme sen kunnian ja arvokkuuden, joka jokaiselle ihmiselle kuuluu.

Sodan jälkeen pelko ja häpeä vaiensi monet. Merkillistä kyllä, mutta ihmistieteiden mukaan täysin loogista on ollut se, että uhrit kärsivät häpeää eniten. Uhrien häpeä kesti sukupolvesta toiseen. Ainoastaan asioiden ääneen lausuminen, nimet ja tarinat auttavat häpeästä selviämisessä.

Sillä nimet ja tarinat todistavat siitä, että kaikki, valkoisista punaisiin olemme ihmisiä ja saman Isän lapsia. Saman Sovittajan sovittamia, joista kukaan ei voi asettua toisensa yläpuolelle. Se, että ihmisellä on nimi, kasteen hetkellä lausuttu, merkitsee sitä, että Jumalan lupaus koskee häntä, koska Raamatussa Herra sanoo: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”(Jes. 43)

Siksi uhrien nimien selvittäminen ja niiden esille asettaminen on teko, jolla on paitsi symbolinen, myös ihmisyyttä kunnioittava ulottuvuus. Siksi tavoitteena on saada nimet myös meidän kirkkomaallamme olevaan vuoden 1918 muistomerkkiin, josta nimet vielä puuttuvat.

Mitä on rakkaus ja sovinto?

Meidän ihmisten on helppo kehottaa toisiamme rakastamaan ja anteeksiantamaan. Kehotus on ohut, jos ei itse pysty samaan. Ainoastaan Jumalan rakkaus on täydellistä. Hänen rakkautensa ei ehdollistu siihen, kykeneekö ihminen antamaan kiduttajilleen anteeksi vai ei. Jeesuksen sovitustyön tähden Jumalan rakkaus  ihmistä kohtaan pysyy kaikissa tilanteissa. Meidän  tulee ottaa todesta nuo Jeesuksen jäähyväispuheen sanat: ”Rakastakaa toisianne.”  Mitä tuo rakkaus tarkoittaa? Voisiko se tarkoittaa, ei menneisyyden unohtamista, vaan yhdessä ihmettelemistä; sitä, että yhdessä yrittäisimme ymmärtää? Sillä sovinto ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi kaikissa asioissa aina olla samaa mieltä toistemme kanssa, vaan sitä, että kykenisimme yhteisen pöydän ympärillä olemaan rakentavalla tavalla eri mieltä keskenämme.

Suvi Lehtimäki, kappalainen, Kalajoen seurakunta

Yksin ja yhdessä

Kiirastorstaista nousee mieleen se, miten Jeesus aterioi opetuslasten kanssa. Onko meillä enää aikaa syödä yhdessä? Yksi syö leivän lähtiessään, toinen laittaa ruoan töistä tullessaan ja kolmas lämmittää sitä myöhemmin. Jeesukselle yhdessä syöminen oli tärkeää. Raamattu k

uvaa usein Jeesuken ja opetuslapset ruokailemassa. He olivat ystäviä, jotka halusivat jakaa leivän, mutta myös elämäänsä. Ehkä laitan tänä iltana ruokaa ja katan pöydän, kysyn mitä perheenjäsenille kuuluu.

Vaikka Jeesus ja opetuslapset aterioivat yhdessä, ja Jeesus jopa pesi opetuslasten jalat, jättivät he hänet tiukan paikan tullen yksin. Tässä vaiheessa kertomusta on helppo löytää itsensä, joko kiireisenä ja pelokkaana omissa touhuissaan, tai yksin jätettynä. Jeesus, eläessään ihmisen elämän, tiesi miltä tuntui, kun oli rakkaita ympärillä, mutta myös miltä tuntui olla kaikkien hylkäämä.

Mekin tunnemme joskus olevamme yksin tai hyljättyjä. Juuri siksi Jeesuksen tuli olla hyljätty, ettei meidän tarvitsisi. Hän asetti ehtoollisen syntien anteeksiantamiseksi ja yhteyden ateriaksi. Hän on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Jeesuksen rakkaus laittaa myös meidät liikkeelle, yksinäisen luo, kulkemaan yhdessä, perille asti.

Maria Orjala

Hän nousi kuolleista sittenkin

Jeesus oli haudattu. Hänen tarinansa on loppu. Näin luultiin. Ylipapit ja fariseukset pyysivät Pilatukselta sotilaita vartioimaan Jeesuksen hautaa ryöstäjien varalta. Tai ylösnousemukseen varautuen. Pilatus lupaa vartioston haluten päästä nopeasti eroon koko jutusta. Hän oli langettanut väärän tuomion eikä saanut rauhaa.  Kirjeessään keisari Tiberiukselle maaherra kuvaa Vapahtajan kuolinhetkellä tapahtuneita luonnonmullistuksia. Hän kertoo käynnistään Golgatan portilla, kun kuolinkamppailu oli ohi. Hän kertoo teloituspaikalta palaavasta roomalaisesta sotaväenosastosta, jonka lippu oli surun merkiksi verhottu mustaan. Pilatus näki, että Jeesuksen kuolema oli koskettanut hänen omaa väkeään. Ja hän pohtii kauhuissaan, kuka oikein oli tuo mies, jonka hän oli tuominnut kuolemaan.

Muutamista sotilaista tuli Kristuksen todistajia, kuten sadanpäämies Qvintus Korneliuksesta, joka johti Jeesuksen teloitusosastoa. Monien kirjallisten lähteiden mukaan hän on sama Kornelius, josta Apostolien teoissa puhutaan, ja jonka luokse Pietari aikanaan lähetettiin. Pilatuksen poliittinen ura ei saanut hyvää jatkoa, vaan jo muutaman vuoden kuluttua hänet siirrettiin muihin tehtäviin eikä hän elänyt enää pitkään.

Jeesus saarnasi kuolemassaankin. Tuonelan syvyydestä saakka hän herätti uskoa ja ylläpiti sitä, kunnes hän ylösnousemisellaan osoitti todeksi kaikki sanansa. Evankeliumin vaientamiseksi tarkoitettu tapahtuma käynnisti vyöryn, jonka seurauksena kristillinen kirkko on tänä päivänä maailmanlaajuinen. Jeesusta ja hänen sanomaansa yritetään edelleen haudata, tehdä tyhjäksi, panna viralta ja kieltää, mutta turhaan. Kaikkialla, missä evankeliumia kuunnellaan, se saa vaikuttaa uudistavasti. Sanoma antaa toivoa, jota me tarvitsemme osataksemme elää tässä maailmassa, jossa muutos tuntuu olevan ainoa pysyvä olotila.

Siunattua pääsiäistä!

Suvi Lehtimäki

 

Elämänjano

”Herra, kädelläsi iloita mä saan”, lauloivat nuoret riparilla. Saimme viettää viikon upeissa maisemissa kaiken yltäkylläisyyden keskellä, kun Luojan luoma luonto avautui silmiemme eteen. Monien vauhdikkaiden touhujen lisäksi saimme pohtia omaa paikkaamme maailmassa ja elämän tarkoitusta.

Nuorista huokuu suuri jano, elämänjano. He janoavat tulla huomatuksi ja kaipaavat vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Tämä sama jano koskettaa jokaista, kun mietimme elämämme mielekkyyttä. Elämää rytmittää vastakohdat, kun kulkumme on joskus helppoa ja vaivatonta mutta välillä todellista kompurointia. Emme selviä elämästä yksin, vaan kaipaamme matkalle opastajaa, joka lupaa, että olemme kulkemassa oikeaan suuntaan.

Meidät on luotu Jumalan yhteyteen. Janoamme ei voi tyydyttää mikään muu kuin Jumalalta saatu rakkaus, joka tuli todeksi Kristuksen pelastustyössä. Rippileirillä toistui usein ajatus siitä, kuinka usko ei ole suorittamista, vaan Jumalalta saatu lahja. Raamattu lupaa, että ”ratkaisevaa ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa”. Usko tuo mukanaan elämän mielekkyyden, rohkeuden ja luottamuksen. Elämä on hyvää ja elämisen arvoista ja vie kerran perille taivaan kotiin.

Annika Lähteenmäki, nuorisotyönohjaaja

 

Armotonta menoa

Milloin olet viimeksi pyytänyt armoa? Oliko tilanne sellainen, että kaikki keinot oli käytetty ja kaiken ponnistelun jälkeenkin selviytyminen tuntui lähes mahdottomalta?

Elämä on hektistä ja suorituskeskeistä, eikä sen vaatimukset tekemällä lopu. Jaksaminen on joskus koetuksella, kun työt, ihmissuhteet ja arjen haasteet vaativat panostuksemme. Kaiken keskellä luulemme, että voimamme riittävät ja pystymme melkeinpä mihin vain. Turhaudumme, jos väsymme tai joudumme tunnustamaan, että oma osaaminen ei riittänytkään.

Meitä ei ole kuitenkaan kutsuttu elämään pelkkien suorituspaineiden alla. Meille on luvattu lepo ja rauha kaiken kiireenkin keskellä. Saamme siirtää katseemme itsestämme meitä rakastavaan, armolliseen Jumalaan. Hän ei vaadi meiltä tekoja tai osaamista. Ainoa, mitä hän meiltä odottaa, on päinvastoin oma heikkoutemme ja epäonnistumisemme.

Jumala on tehnyt puolestamme arvokkaimman teon – uhrannut poikansa Jeesuksen, jotta me saisimme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Jumalalta saamme pyytää armoa kaikissa elämäntilanteissa, ja tämä lupaus myös pitää, kuten psalmeissa sanotaan: ”Hän antaa armonsa, hän on uskollinen!” Loppujen lopuksi elämä ei olekaan suorittamista, vaan se on lahja.

Annika Lähteenmäki, nuorisotyönohjaaja


Vuoden 1918 varjot

Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta maatamme repineestä sisällissodasta. Tapahtumaa muistellaan yhteisöissämme eri tavoin.
Kirkkokin muistaa Sovinto 100 -projektin muodossa. Kalajoella luemme aiheesta kertovaa kirjaa ja keskustelemme sodan varjoista.
Vuoden 1918 sota on haastava käsitellä, koska ajan todellisuus oli sirpaleinen. Olivat punaiset ja valkoiset, joilla molemmilla oli sisäisiä keskinäisiä näkemyseroja.
Entisellä emämaalla Venäjällä oli suuret sisäiset valtiolliset ristiriidat. Vallankumouksen voitto ei suinkaan ollut varma ja lopullinen vuonna 1917.
 
Suomen kohtaloon vaikutti myös Saksa, jonka mukaantuloon Suomen sotaan ei suhtauduttu siihenkään yksimielisesti.
Maailmansota heikensi Suomen elintarviketilannetta ja monin paikoin nähtiin nälkää. Kaiken tämän keskellä yksittäiset ihmiset joutuivat tekemään ratkaisujaan
ja valintojaan.
 
Tänä päivänä saattaa olla käsittämättömän vaikeaa ymmärtää niitä olosuhteita, joissa valintoja tehtiin.
Tuomitseminen on helppoa. Tapahtumat ovat jättäneet arpia monien ihmisten ja heidän jälkipolviensa elämään.
 Monet pohtivat, joko aika olisi kypsä ja he kykenisivät lausumaan Ristin miehen sanoin:
”Isä, anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”
Haavojen jälkeen jää hiljaisuus.
Ihmiskunnan suurin syyttömänä kärsinyt tiesi sen.
 
Suvi Lehtimäki, kappalainen​

 

Juhlimaan tulkaa…

Olemme juhlineet tänä vuonna reformaatiota eli uskonpuhdistusta, josta tuli kuluneeksi 500 vuotta.  Juhla teema oli armoa, joka kuvastaa ja kertoo lyhyesti, mistä luterilaisessa uskossa on kyse. Jumalan armo on meille ilmaista. Sitä ei voi ihmistöin ansaita. Ihminen pelastuu yksin uskosta ja yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Usko ei siis ole mitään sellaista, joka olisi meidän omaa tekoa.  Se on alusta loppuun Jumalan lahja. Tämän asian oivaltaminen ja sen varaan jääminen ei ole meille kuitenkaan helppoa.  

Me etsimme armollista Jumalaa läpi elämän. Välillä pakenemme häntä ja käperrymme itseemme. Välillä vihaamme häntä, kun asiat menevät toisin kuin toivoisimme. Mutta rauhaa me emme tahdo oikein löytää ilman Jumalaa. Monesti vasta tosipaikan tullen, kun selkä on seinää vasten, me turvaamme häneen ja huudamme häntä avuksi.  

Joulu saattelee meitä tämän armollisen Jumalan luokse. Joulu vie meidät vastasyntyneen Vapahtajan seimen äärelle. Me saamme hiljentyä kuulemaan samaa sanomaa, jota jo ensimmäisenä jouluyönä kuulutettiin Betlehemin yössä. Vapahtaja syntyi ”koko kansalle”. Siis kaikille. Jeesus ei ole pikkupiirien yksinoikeus. Hän syntyi meitä kaikkia varten. Tässä joulun Lapsessa me kohtaamme Jumalan rakkauden suurimman lahjan. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1.Joh. 4:10)  

Joulu muuttaa meitä. Joulun Lapsi peittää alleen meidän katkeruutemme, kylmyytemme, vihamme ja koko syntisen elämän. Meidät pestään puhtaaksi jouluseimen ääressä. Kun katselemme Vapahtajaa, me saamme ihan oikeasti jättää taakkoja pois. Me saamme uskoa syntimme anteeksi. Jumala antoi Vapahtajan syntyä, jotta saamme olla vapaat kaikesta, josta omatunto meitä syyttää. Joulu on näin täynnä Jumalan armollisuutta ja Jumalan anteeksiantamusta. Meitä rakastetaan, jotta me voisimme omalta osaltamme olla armolliset toinen toisillemme. 

Tulevan adventin alkupuolelle osuu itsenäisyytemme suuri juhlapäivä. Suomi täyttää 100 vuotta. Kiitollisin mielin juhlimme isänmaatamme joka on meille tärkeä ja rakas. Meillä on aihetta kiitokseen. Moni asia on hyvin. Jumala on siunannut pienen kansamme vaiheita ja auttanut vaikeiden aikojen yli.      

Toivotan sinut sydämellisesti mukaan seurakuntamme erilaisiin tilanteisiin tulevana juhla-aikana. Älä jää kotiin, vaan tule mukaan, vaikka edellisestä kerrasta olisi kulunut vuosia. Lähde liikkeelle, sillä nyt on sen aika.      

Toivotan kaikille seurakuntalaisille hyvää ja siunattua adventin aikaa.

Kari Lauri, kirkkoherra

 

 

Olisitko

tie armoon ja toivoon,
syli, rakkaus ja tuli sydämessä,
lähde iloon, uskoon ja totuuteen,
oikea osoite, matkan päämäärä ja tarkoitus?
Olisitko tätä kaikkea minulle Jumala?

 

Olisitko

Jumala läsnä surussa, pelossa ja ahdistuksessa,
tuttu häpeän, vihan ja kaikkien tunteiden,
kohdannut kelpaamattomankin.
Olisitko Jumala vierellä sisäisissä kivuissa ja ihmisen tuskassa.
Seisoisit vierellä haavoitetut ja runnellut kätesi näyttäen.

 

Jumala

Näet minut,
valossa ja totuudessa.
Näet sisimpään saakka.
Et pelkää katsoa,
et pelkää kuulla.
Mitä sanot minulle Jumala?
Sanot rakas, niin että tiedän, että tarkoitat sitä.
Sanot rakas, niin että tiedät millaista ihmistä rakastat.

 

Olet minulle Jumala

lohdutus ja sanat
ystävä ja rakas.
Jumala olet niin paljon,
että et pelkää etkä kaihda mitään minussa ja sinussa,
vaikka olemmekin kaikkea mahdollista.
Et väisty viereltämme Jumala.

Ulla Ketonen