Miten päin Jumala on?

Eräs menestynyt julkisuuden henkilö kertoi, kuinka hän parhaiten lataa akkunsa ja irrottautuu arjen kuormista. Kalareissu Tenolle kavereiden kanssa on se juttu. Siellä mieli ja sielu lepäävät, kaukana kaikesta, "Jumalan selän takana", hän hehkutti. 

Ilahduin, että tuo arvostamani henkilö löytää levollisuuden paikan samasta ilmansuunnasta kuin minäkin. Utsjoki, Teno on takuuvarma paikka, jonne suuntaan silloin kun haluan rauhoittua ja olla onnellinen.

Mutta itse koen tunturissa ja erämaan rauhassa, että en ole Jumalan selän takana, vaan päinvastoin, suoraan Hänen kasvojensa edessä. Norjan puolelta silmien eteen levittäytyvät lumihuippuiset tunturit, järvien kimaltavat silmät tunturien välisissä laaksoissa; tuntuu, että Jumalan katse siellä kohdistuu juuri ihmiseen.

Siispä inspiroiduin pohtimaan, miten päin Jumala mahtaa olla, jos ihminen samassa paikassa kokee olevansa sekä hänen takanaan että edessään?

Kysymys on hiukan lapsellinen, mutta sitä voi syventää miettimällä, mitä on olla Hänen edessään. Edessä oleminen voi merkitä rakastavan katseen kohteena olemista. Mutta se voi olla myös pelottavaa, koska silloin en voi salata Häneltä mitään, en edes syntejäni.

Jumalan selän taakse joutuminen voidaan tulkita hylätyksi tulemiseksi. Mutta syvemmältään siellä lienee se paras paikka. Silloin Jumala suojelee ihmistä niiltä vaaroilta joita edessä on. Hän asettaa ihmisen selkänsä taakse suojaan, kun itse taistelee meidän puolestamme.

Se tärkein taistelu on, että Hän on Jeesuksessa kukistanut ne synnin ja kuoleman tuhovoimat, jotka meitä uhkaavat. Olemme siis jo voittajia, vaikka vielä matkalla ja kilvoituksessa.

Jumalan selän takana on  turvallista ja hyvä olla. Ehkä tuo kertomani henkilökin, suuria voittoja saavuttanut ja sitä kautta nöyryyttä oppinut, ajatteli juuri noin.

Suvi Lehtimäki
kappalainen

 

Uskon puhdistusta

Marraskuun toisena sunnuntaina vietettiin uskonpuhdistuksen päivää. Silloin oli pätevä syy muistaa kaikkea sitä hyvää mitä 500 vuotta sitten tapahtunut reformaatio toi Suomelle. Uskonpuhdistuksen historia on suomalaisuuden historiaa, sillä reformaation vahva yhteisöllinen ulottuvuus antoi mahdollisuuden suomalaiselle kulttuurille ja kansalliselle identiteetille. Terve kansallisuusaate puolestaan on ollut taustana  Suomen ihmeeseen, jossa savupirteissä elänyt kansa on ponnahtanut maailman rikkaimpien kansakuntien joukkoon. Kansallinen yksikkö on ollut toimiva alusta kulttuurisen, opillisen ja taloudellisen edistyksen kannalta. Tämä tosiasia välittyy esimerkiksi historioitsija Teemu Keskisarjan tutkimusten kautta. Se että me suomalaiset olemme ketä olemme, johtuu uskonpuhdistuksesta. Totta: kun suomalainen, sydän täynnä, saa laulaa Maamme-laulua Leijonien jääkiekkovoiton jälkeen; sekin on uskonpuhdistuksen ansiota.

Suomi sai oman kirjakielen, koska Raamattu, messukirjat ja niiden oheistekstit tuli kääntää suomeksi. Suomalaiset saivat  yhteisen yleiskielen, kun kansa koko maan alueella sai messussa kuulla suomea samalla tavalla puhuttuna. Tuohon aikaan murre-erot maan eri osien välillä olivat niin suuret, että ihmisillä oli vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Kielen yhtenäisyys helpotti vaikkapa kaupankäyntiä merkittävästi.

Uskonpuhdistus toi tullessaan kirkolliset kuulutukset, oman aikansa whatsapp ja facebook. Kuulutuksissa saatiin tietää, kuka on mennyt kenenkin kanssa naimisiin, mutta myös, kuka on tuomittu kenenkin hevosen varastamisesta; siis tietoa joka kiinnosti kaikkia. Viestintä ja tiedonvälitys ovat reformaation lahja meille.

 Väite, että luterilaisuus olisi merkinnyt suomalaisille pimeyttä ja taantumusta, ei perustu tosiasioihin. Pappien väsymätön valistus- ja sielunhoitotyö toi valoa sellaisiin loukkoihin, joita nykyajan suomalainen ei tohdi edes ajatella.

On surkuhupaista  seurata tiedotusvälineissä vellovaa juupas-eipäs –väittelyä,  voidaanko koulun joulujuhlaa pitää kirkossa vaiko eikö voida. Tämä kansa ei ole kärsinyt kristinuskosta vaan saanut siltä kaiken hyvän mitä sillä on.  Siksi uskonpuhdistuksen päivä voisi olla Suomen toinen itsenäisyyspäivä.

Suvi Lehtimäki, kappalainen

 

Oppilaan rukouksia, osa 2

Herra, anna meille meidän syntimme anteeksi, aniin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet! Mitä tämä tarkoittaa? Miten niin, annamme anteeksi? En minä ole anteeksi antanut. Etten tullut kuulluksi, nähdyksi. Siten kuin olisin toivonut.  Antavatko kaikki muut anteeksi – kuten rukouksessa sanotaan?

Hetki sitten reissasin taas Helsinkiin. Omassa mielessäni oleva välirikko parhaan ystävän kanssa painoi mieltä. Helsingissä käyntieni aikana olemme aina tavanneet useammin kuin usein. Miten nyt kävisi? Kertoisinko, miltä minusta tuntuu, miten olenkin loukkaantunut hänen sanoistaan?

Kuin Herran johdatuksesta, ystäväni pyysi minut luokseen yöpymään. Ilahduin, että saisimme tavata taas, ehkä saisin mahdollisuuden jakaa oman pettymykseni ystäväni kanssa; jospa uskaltaisin lähestyä häntä ja kertoa tuntemuksistani. Hämmästyksekseni ystäväni oli loukkaantunut minun käytöksestäni aivan muussa asiassa. Ystäväni oli rohkea ilmaistessaan omat tunteensa heti kohdattuamme. Ja hänen loukkaantumisensa oli täysin oikeutettua! Ymmärsin sen heti, kun kuulin hänen kertomuksensa. Häpesin hämmästystäni, häpesin omia tunteitani, häpesin loukkaantumistani, ja vielä enemmän häpesin omaa käyttäytymistäni! Häpeän tunteen vallassa ajattelin, että minun on mentävä pois, pois hänen katseestaan, pois hänen pettymyksestään; en ole kelvollinen hänelle, parhaalle ystävälleni. Hän pyysi minua jäämään. Herra, kiitos tästä rakkaasta, ystävästä! Herra, varjele ja siunaa häntä!

Oma loukkaantumiseni oli jo muuttunut kitkeryydeksi. Ja rehellisesti katsottuna myös katkeruudeksi. Loukkaantumiseni oli vienyt koko huomioni, niin, etten ollut kuullut rakkaimman ystäväni huolta ja pelkoa. Velloin omassa suloisen katkerassa loukkaantumisessani; en puhu hänelle, oppiipahan olemaan. Olin hylännyt hänet; en ollut kuullut herkällä korvalla hänen hätäänsä.

Pyysin anteeksi, etten ollut kuullut ja nähnyt häntä. Pyysin anteeksi välinpitämättömyyttäni, itsekkyyttäni. Pyysin anteeksi hiljaisuutta, joka katkeruudestani välillemme seurasi. Pyysin anteeksi häneltä, rakkaalta, jota vastaan olin rikkonut. Ja hän antoi anteeksi – juuri niin kuin rukouksessa sanotaan. Herra, anna minullekin anteeksi antamisen lahja! Anna minulle rohkeutta pyytää anteeksi, ja uskoa, että olen saanut anteeksi. Herra, anna minun huolia anteeksiantosi!

Selailimme seuraavana päivänä yhdessä hengellisiä kirjoja. Löysimme Heli Karjalaisen kirjasta ”Rakkaus on” niin osuvan kuvauksen omista tuntemuksistamme, ettemme voineet sitä nauramatta ja iloitsematta lukea. Rakkaus ei ole katkera. Mutta me ihmiset olemme, ainakin minä, liian usein. Nyt minun on kohdattava oma katkeruuteni, tutkittava sitä ja rukoiltava, että Jumala antaisi minulle anteeksi ja antaisi minulle viisautta tunnistaa katkeruus itsessäni ja antaisi minulle voimaa luopua siitä. Herra, auta ja armahda!

Herra, anna minulle kykyä rakastaa, kuten Sanassasi Paavalin sanoin kirjeessään Korinttolaisille rakastetaan! Että en käyttäytyisi sopimattomasti, en etsisi omaani, en katkeroituisi enkä muistelisi kärsimääni pahaa. Koska suurin on rakkaus.

Marjukka Kalliokoski, teologiharjoittelija

Oppilaan rukouksia, osa 1

Ajan Oulusta kohti Kalajokea. Lumiset tiet sulavat vähitellen ja aurinko paistaa matalalta suoraan etelästä ja suoraan silmiin. Saan ja pitää käyttää aurinkolaseja! Puissa on vielä lehtiä, punaisia, keltaisia. Hirvimerkin kohdalla hiljennän vauhtia ja tarkkaan piennarta. Herra, varjele matkani!

Mielessä viimehetkiset tapahtumat ja tunnelmat; tehdyt ja tulevat työt, keskeneräinen gradu. Pettymys, loukkaantuminen ja iso huoli ystävyyssuhteesta, jossa en tullut nähdyksi ja kuulluksi, kuten olin toivonut. Herra, ohjaa ja auta minua antamaan anteeksi!

Ilo voimaantuneesta isästäni, rakkaus ja kaunis äitini Oulun Mäntykodissa, viisas siskoni, pikku-chihujen riemastuttava riehunta; heidät tapasin juuri ennen lähtöäni. Koiranikäväkin, kun jätin Missini hoitoon koirakavereittensa luo. Herra, siunaa ja varjele heitä!

Käännyn tutulle tielle Opiston ohi kohti Pappilaa. Pappilan ilmestyessä vasemmalta, ajattelen, miten kaunis se on. Sitten, aivan yht’äkkiä, ymmärrän, että olen täällä oikeasti töissä! Yli 30 vuoden kokemus yrittäjänä, kouluttajana ja konsulttina liike-elämässä on kuin pois pyyhkäisty; olen vasta-alkaja, noviisi, oppimassa viisaammilta. Oikaisen kuitenkin ryhtini ja rinta rottingilla kurvaan Pappilan parkkipaikalle ja pysäköin nokka kohti Pappilaa. Viikon takainen kirkkoherran kädenpuristus harjoittelun aloittamiseksi nousee muistoista. Tunnen olevani tervetullut.

Yht’äkkinen oivallus saa minut, kuusikymppisen teologiharjoittelijan nöyräksi; kelpaanko edustamaan seurakuntaamme, kirkkoamme? Kykenenkö olemaan oikeasti läsnä kohtaamisissa, kulkemaan vertaisena seurakuntalaisen vierellä, tarvittaessa tukien ja lohduttaen? Omistanko sen armon, jonka lävitse voin nähdä ihmisen vierelläni Isän Jumalan silmin, tuomitsematta, hyväksyen ja rakastaen kokonaan? Osaanko palvella ilolla, etsimättä omaa hyvääni, sokeana omalle varjolleni? Herra, tee minusta kelvollinen palvelemaan!

Edessä on pitkä palaveri - siis paltsu - ohjaajani Suvin kanssa ja iltasella yhteinen elämänkaariryhmän ohjaaminen. Jännittää, ja samalla olen myös hyvällä, kutisevalla tavalla meiningeissä. Viisas, kaunis, kokenut ja paljon nähnyt ohjaajani on minulle monena; hän on minun tukeni ja turvani, esikuvani ja mentorini, sielunsiskokin. Olen turvassa. Jaamme yhteistä ja erilaista näkemystä, huolta, olemme samaa mieltä ja olemme eri mieltä. Saan olla eri mieltä. Saan ehdottaa mitä haluaisin oppia, kokea ja nähdä. Tunnen olevani hyväksytty.

Herra, olet antanut minulle yltäkylläisesti, ei minulta mitään puutu!

Marjukka Kalliokoski, teologiharjoittelija

 

Hyvän tuulen tuliainen

Tulin hyvälle tuulelle hiippakunnan lähetysjuhlilla Kannuksessa. Draamaryhmän esitys reppasenkeleistä herätti muiston vuosien takaiselta sielunhoitokurssilta. Tuolla kurssilla ohjaaja luki tarinan reppasenkeleistä, jotka likaantunein vaattein ja savisin varpain halusivat Isä Jumalan tykö. Portinvartijaenkeli esteli, mutta Jumala lupasi heidän tulla sellaisina kuin olivat. He pääsivät Jumalan vuoripurolle peseytymään ja jokainen heistä sai uskon silmälasit. Sitten Isä Jumala antoi kullekin uuden tehtävän ja lähetti heidät takaisin työhön maan päälle. Portinvartijaenkelikin joutui siirtymään uuteen työhön, soittamaan taivaan soittorasioita. Jumala näet lupasi, että kaikki, jotka haluavat, saavat tulla vapaasti, ilman portin vartiointia, peseytymään hänen vuoripuroonsa. Tuo vuoripuro, likaantuneitten peseytymispaikka, on ristinmuotoinen. Jeesus Kristus on avannut taivaan portin. Hän on tie Isän tykö.

 Muistijälki tuolta sielunhoitokurssilta liittyy kokemukseen oikeudesta olla olemassa. Kenen tahdosta? Isän Jumalan, joka on luonut minut sisintäni myöten. Äitini kohdussa hän on minut punonut. Sinä olet ja minä olen Jumalan kätten tekoa. Olemme mittatilaustyötä ihan jokainen. (Ps.139) Kun tämän saa tuntea ja nähdä uskon silmälasien läpi, eikö silloin ole helppoa arvostaa ja jopa rakastaa myös toista mittatilaustyön tulosta, lähimmäistä. Ilman ehtoja. Vaikka sitten etänä. ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta.” 1. Joh. 4

Sielunhoitokurssin loputtua menin kauppaan. Lupasin itselleni siinä hykerryttävässä hyväksytyksi tulemisen kehdossa, että nyt saat ostaa itsellesi jotakin oikein ihanaa. Ostin soittokellon. Yhä vielä kuulen sen soidessa:

Aina sisimpääni asti olen ihme suunnaton. Sinä punoit taitavasti pienen ihmisolennon. Jo ennen syntymäänikin laskit joka minuutin. Kaikki päiväni Sinun kirjaasi kerran kirjoitettu on.
Sinä muistat joka solun, kaiken piirsit tarkasti. Sinä tunnet joka polun, joka tulee eteeni. En muuta voi kuin painaa pään, jäädä ihmettelemään. Minä vaikenen, mutta tiedän sen: Olet aina kanssani.
(P. Simojoki)

Anna-Maija Pahkala

Tämän elämän aikana

”Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi…” Ps. 13

Jotain vaikeaa on psalminlaulajan elämässä ollut, koskapa hän huokailee ennen avun saamistaan: Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Huolet painavat mieltäni ja sydäntäni jäytää tuska. Sytytä silmiini valo, älä anna minun nukkua kuolemaan.

Muutama viikko sitten heräsin liian aikaisin. Unta odotellessa aloin tehdä aikamatkaa kymmenen vuoden sykleissä taaksepäin. Mitä elämässäni tapahtuikaan vuonna 2009, entä 1999 jne. Muistin joka vuodesta jonkun asian, joka on vaikuttanut elämääni merkittävällä tavalla. Jopa kuudennestakin muistelemastani vuodesta 1959 muistin asian, jonka vaikutus ulottuu tähän päivään asti.

Tuon aikamatkan sanoitin seuraavana päivänä näin: Että tämän elämän aikana, tämän elämän, jolla on alku ja loppu, että tämän elämän aikana löytää oman tehtävän, paikan, tilan, löytää kutsumuksensa. Se on lahjaa, armoa. Että tietää, tähän tarvitsit sen kaiken elämän koulun. Ja silloinkin, kun itseluottamus katosi, oli ihmisiä, jotka viestivät, sanoilla tai sanoitta, että olet omalla paikallasi, olet tärkeä. Oli ihmisiä, jotka kuuntelivat sinua, jotka itkivät kanssasi, jotka nauroivat kanssasi. Jotka kulkivat rinnallasi. Että syvimmän synkkyyden keskellä, haudan partaalla, Jumala sanoi ja sanoo yhä vielä: Minä autan, minä johdatan sinua.

Ajan käyttö, sen jakaminen on tullut yhä haastavammaksi monestakin syystä. Ehkä ikä tuo ymmärryksen ajan rajallisuudesta. Kenelle annat aikaasi, keneltä viet sitä, miten jaat sen oikein. Mitä tarkoittaa ajan ottaminen itselle. Onko se itsekästä, onko se noin vain otettavissakaan. Vai onko se jopa edellytys sille, että voi antaa sitä myös toiselle. Että ei sanoisi niin usein, `ei ole aikaa`. Aika on arvokasta, onko se arvokkainta, mitä meillä on.

Saarnaajan kirjan kolmas luku alkaa: Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Nämä sanat auttavat armahtamaan toista ja armahtamaan itseä. Monia asioita joutuu katumaan, mutta Jumala armahtaa ja voi muuttaa nekin palvelemaan jotakin tärkeää.

”…Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen.”

Anna-Maija Pahkala

Salattu Jumala

Alkukesän rajumyrskyn jälkeen minua kohtasi surullinen näky, kun kuljin vakiolenkilläni merenrannalla. Laajalla rantaviheriöllä oli joutsenpariskunta, joka oli myrskyssä menettänyt pesänsä ja siellä olevat munat. Joutsenvanhempien suru oli sydäntä särkevää. Ne olivat erillään, jonkin matkan päässä toisistaan. Niiden itsesuojeluvaisto oli alhaisella tasolla, koska ne päästivät ihmisen lähelle itseään. Välillä ne avasivat ja sulkivat suutaan kuin äänettömästi itkien. Ihmisen ja eläimen kuolema eivät ole sama asia, mutta joutsenten tavassa surra oli jotain hämmästyttävän samankaltaista kuin ihmisen. 

 Raamatussa vakuutetaan Jumalan pitävän luomakunnastaan huolen. Ei aina näytä siltä. Suojeleva käsi ei aina tunnu olevan paikalla silloin kun tarvitaan. Jokainen rakkaintaan sureva ihminen tietää tämän kouriintuntuvalla tavalla.

Murheen aikana Jumala on salattu. Silloin hän on liittynyt kärsivää ihmistä niin lähelle, ettei häntä voida nähdä. Hän on tullut  ihmisen rinnalle ja ihmisen kanssa ihmettelemään kärsimyksen salaisuutta. Hän on astunut ihmisen puolelle jopa omaa majesteettiaan vastaan. Sen hän teki Jeesuksen ristinkuolemassa kerran ja tekee sitä aina uudestaan siellä, missä ihmisen kärsimykselle ei löydy sanoja, ei ilmausta. Salattu Jumala ei ole poissaoleva Jumala. Hän on ehkä kääntänyt selkänsä, mutta vaikka menetys ja suru veisivät meiltä kyvyn uskoa, siltikin hän on siinä. 

Parin päivän päästä palasin viheriölle. Joutsenet olivat lähteneet. Tahto ja halu jatkaa elämää olivat saaneet ne lopulta nousemaan siivilleen. Silloin tuli mieleen  toiveikas Raamatun sana. "Katsokaa taivaan lintuja,--- teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne."(Matt. 6:26)  

Kuoleman varjon maassa viimeinen sana on sittenkin toivo.

Suvi Lehtimäki
kappalainen

 

Leijonaluotsi Kaanaan häissä

Kun sanat loppuvat, otetaan Raamattu avuksi. Näin tuntuu usein käyvän ainakin jääkiekkoa kommentoivien urheilutoimittajien kohdalla. Ruotsalaisen Aftonbladet-lehden kommentaattori Mats Wennerholm kuvaili Leijonajoukkueemme valmentajaa Jukka Jalosta kertoen, kuinka hän ”muutti veden viiniksi.” Raamattunsa tunteva toimittaja viittasi Johanneksen evankeliumin toiseen lukuun, jossa Jeesus ensimmäisenä tunnustekonaan teki ihmeen ja pelasti hääväen juhlat. Toisessa kohdin ruotsalainen kommentaattori totesi, kuinka Suomen kohdalla ”tuomiopäivän profetiat” eivät toteutuneet, kun joukkueemme menestys olikin jotain aivan muuta kuin mitä etukäteen oli povattu.

Joku voi loukkaantua siitä, että Raamatun sana otetaan esille ei-hengellisessä yhteydessä. Mielensä pahoittaja voi tietysti sanoa, että tuollainen Sanan käyttö ei herätä uskoa. Mutta mitenkähän on?

Tärkeintä on, että Jumalan sana on läsnä, punoutuen juhlaan ja arkeen. Niille, joille Raamattu on tuntematon, maallisissa yhteyksissä lausutut vertaukset voivat olla aihe avata Pyhä kirja. Jos ei muuta, niin uteliaisuudesta. Jos Pyhä Henki saa vaikuttaa, niin kyllä Sana ihmisessä tekee työtään, riippumatta niistä motiiveista, joilla kirja on avattu.

Jääkiekon maailmanmestaruus tuo suomalaisille iloa. Suruja ja murheita meillä riittää, ikäviä ja elämää hankaloittavia asioita vaikka kuinka paljon, eivätkä ne minnekään katoa; niiden pohtimiseksi tulee kyllä aikaa ja päiviä riittämään.  Jos jokin asia tuo meille hetkeksi hauskaa ajateltavaa, ei siinä ole mitään noloa. On lupa olla kiitollinen sellaisista ihmisistä, jotka tuovat hyvää mieltä.  Sellainen kiitollisuus ei ota keneltäkään mitään pois. Ei ainakaan Jumalalta.

Mietin, millaisilla sanoilla kohtaisin valmentaja Jukka Jalosen ja Leijonat, jos sellainen mahdollisuus tulisi. Raamatun sanoihin taitaisin itsekin tarttua, Aftonbladetin toimittajan tavoin. Varmaankin valitsisin Apostolien tekojen sanat: ”Sinä täytät minut ilolla.”

En taitaisi juuri tänään keksiä mitään parempaa.

Suvi Lehtimäki

kappalainen

 

Sinä kannoit ristillä

paljon minua,

sovitit kaiken minussa ja sinussa olevan,
         kelpaamattomuuden
         häpeän
         rikkinäisen osan minua
Ihmisen, jonka teot ja sanat ovat toista ja itseä vahingoittavia.
Kannoit meitä mielessäsi ja sydämessäsi.

Sinä taistelit puolestamme
pahan ja kuoleman kanssa.
Nousit ylös Voittajana.
Sinun kanssasi
olemme voittajia.
Opettelemme
tulemaan rakastetuiksi.

Ulla Ketonen

diakoniatyöntekijä

Voittajana maalissa

Nykyään epäonnistumisen jälkeen kysytään usein ironisesti, miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Olin yhtenä päivänä hiihtämässä ja mikään ei tuntunut onnistuvan. Kun viimein sain sukset jalkaan, meno oli tahmeaa ja muut viilettivät ohitseni, olinhan tien tukkeena. Alamäkeen laskiessani näin pienen tytön, joka huudahti äidilleen: ”Vau, katso mikä vauhti!”. Se hymyilytti minua hieman, kun tajusin asioiden olevan suhteellisia.

Elämä on täynnä kisaamista ja suorittamista, mutta tärkeintä kilpailua emme käykään toisiamme vastaan tai omien taitojemme varassa. Tuossa kilpailussa kaikilla on mahdollisuus voittaa, kun käännämme katseemme pois itsestämme. Kyse on siitä, minkä varaan me elämämme rakennamme. Paavali kirjoittaa heprealaiskirjeessä: ”Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.”

Saamme olla vajavaisia ja heikkoja luottaen siihen, että Jeesus on sovittanut syntimme. Tässä elämän kilpajuoksussa saa vapaasti olla hidas tai kömpelö, sillä pääsemme lopulta voittajana maaliin Jumalan armon turvin. Tämä on lohdullinen lupaus tässä kiireisessä ja suorituskeskeisessä maailmassa elävälle.

Annika Lähteenmäki

nuorisotyönohjaaja

 

Sylistä alkaa elämä

Kuva: Ulla Ketonen

halusta ja mahdollisuudesta elää,
hoivasta ja huolenpidosta,
lämmöstä, ruoasta ja puhtaudesta.

Itse ei voi toista hengissä pitää,
vaikka valvoisi vierellä yötä päivää,
huolta kantaisi,
rukoilisi.

Elämänlahja annetaan.


Etsit kuollutta,
etsit kaikki paikat puuttuvaa pentuasi,
niin valmiin näköistä,
pennulla valkoinen turkki.

Olet levoton,
ymmärrätkö
kuolleen hajun?

Itket koiranitkuasi.
Ymmärrätkö se ei palaa,
se on valkoinen kehä ympärillään
                                          hunnutettuna

Saan pitää sinut äitikoiran,
keisarinleikkauksen jälkeen
olet elossa.

Alat hoivata yhtä elossa olevaa pentuasi
hieman epäröiden.

Ensi askeliin koiraäitinä tarvitsen hivenen tukea.


Äitejä on syytä tukea.
Kaikkia eläin ja ihmisäitejä ensiäitiydessään on syytä tukea,
että ne epävarmoina ja peloissaan
uskaltaisivat ottaa syliin, ruokkia, hoivata ja kiintyä.


Pelko estää kiintymästä,
pelko menettämisestä.
Pelko tuntemisen voimasta.
Välittäessä olet herkillä,
tykätessä olet haavoittuvainen,
olet toisen armoilla,
jospa toinen ja elämä kohtelisi meitä hyvin.
Ei hajottaisi liikaa,
ymmärtäisi herkkyytesi.


Huolehditaan kaikista vastasynnyttäneistä äideistä,
tuodaan niille ruokaa,
puhutaan lempeitä ja rauhoittavia sanoja,
valvotaan ja hoidetaan,
annetaan umpiväsyneen nukkua ja otetaan itse hoitovuoro.
Luotetaan, että elämä kantaa.

Tästä selvitään.
Toivo ja ilo hiipii mieleen hiljaa.
Kiitos elämänlahjasta.

Ulla Ketonen

 

Sovinto: ei unohtamista vaan pyrkimystä keskinäiseen ymmärrykseen

 

Kuva: Jussi LeppäläSaarna Sovintomessussa 29.4.2018 klo 10 Kalajoen kirkossa

Joh. 15:10-17

Evankeliumikatkelma on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta, jonka hän piti opetuslastensa keskellä juuri ennen joutumistaan pyöveleiden käsiin. Vain muutama tunti näiden sanojen jälkeen, Jeesus vangittiin, kun Juudas oli hänet ensin kavaltanut. Vain muutama tunti, ja Jeesus oli jo kiduttajiensa käsissä, ja lopulta teloitettuna ristinpuussa.

Jäähyväissanojen hetkellä Jeesus tiesi mikä kohtalo häntä odottaa. Siksi on hämmästyttävää, että hän näillä hetkillä puhuu niin paljon rakkaudesta. Hän puhuu ystävyydestä, Jumalan valittuna olemisesta ja vielä kerran keskinäisestä rakkaudesta.

Rakkaus piti koossa perheitä, sukuja ja yhteisöjä 1918

Vuonna 1918 monen perheen ja suvun jäsen oli matkalla kohti teloituspaikkaa ja väkivaltaista kuolemaa. Monessa kodissa itkettiin, pelättiin ja ikävöitiin. Ei tarkalleen tiedetty, mitä edessä on, mutta valmistauduttiin pahimpaan. Lopputulos oli monin paikoin pahempaa kuin mitä osattiin odottaa.

Jätettiin monia jäähyväisiä. Tuskin voitiin aina tietää, milloin hyvästit olivat viimeiset. Jäähyväispuheisiin ei aina ollut aikaa eikä tilaisuutta. Rakkaudesta noissa hetkissä lienee ollut vaikea puhua. Sellaisella hetkellä rakkaudesta puhuminen tuntuu naiivilta, lapselliselta, idealistiselta ja suorastaan hölmöltä. Eihän voimaa ja väkivaltaa vastaan pärjää, kuin voimalla ja väkivallalla.

Mutta ehkä sittenkin rakkaus oli lopulta se, jonka kautta elämä saattoi mennä eteenpäin sodan vuonna ja sen jälkeen. Ihmisten keskinäinen huolenpito perheissä, suvuissa ja yhteisöissä oli usein ainoa mikä kantoi, kun kaikki muut tuet olivat menneet. Sukulaiset ja ystävät riensivät hätiin moniin perheisiin, joissa lapset jäivät orvoiksi kun kumpikaan vanhemmista ei enää palannut kotiin.

Tammikuussa pidimme Kalajoen kirjastossa keskustelupiiriä, jossa luimme vuoden 1918 sodasta kertovaa kirjaa, Pekka Jaatisen kirjoittamaa romaania nimeltä Varjo. Keskustelupiirimme oli tarinoista rikas ja ajatuksiltaan syvällinen. Sotavuodesta on paljon tarinoita.  On tarina, jossa paljon kärsinyt uhri on tietoisesti valinnut anteeksiantamuksen tien, ja kuinka tämä valinta on saanut määrittää myös perheen, suvun ja perillisten suhdetta teloittajiin. Kertomus osoittaa, että sovinto menneisyyden ja historian kanssa voi olla mahdollinen. Silloin jää miettimään, mistä tulee voima anteeksiantamukseen?

Jeesus kehottaa keskinäiseen rakkauteen. Ihmisten tulee olla kehotuksessaan varovaisempia, sillä ihminen saattaa tällöin helposti sortua vähättelemään uhrin kärsimyksiä. Ihmisen kehotuksessa saattaa piillä yläpuolelle asettumisen ja mestaroinnin asenne. Mutta kun eniten kärsinyt  - Jeesus Kristus- antaa anteeksi ja antaa siitä esimerkin, se haastaa pohtimaan, mitä tuo voisi tarkoittaa ihmisen kohdalla.

Punainen, vai valkoinen, vai eikö kumpaakaan?

Vuoden 1918 todellisuus ei Suomessa ollut mustavalkoinen, tai pitäisikö sanoa, jyrkän punavalkoinen. Äärimmäisten värien välillä oli paljon harmaan ja häilyvän sävyjä. Oli paljon heitä jotka eivät olisi halunneet olla kummallakaan puolella. Jotka olisivat halunneet elää omaa elämäänsä ja jäädä ulkopuolelle konfliktista.

Sellainen henkilö oli myös lukupiirimme romaanin päähenkilö, Oskari Varjo. Hän oli sodan kynnyksellä tullut takaisin kotikaupunkiinsa monien vuosien jälkeen, eikä hän enää tunnistanut kaupunkia eikä aikakautta omakseen. Hän valitsi ulkopuolisuuden ja opportunismin, hihanauha oli toiselta puolelta valkoinen ja toiselta puolelta punainen ja hän käänsi esille aina sen värin, jonka kulloinkin katsoi hyödyllisimmäksi. Mutta tämäkään ei pelastanut häntä pyöveleiden käsistä.

Oskari Varjo muistuttaa itse asiassa hämmentävän paljon apostoleista suurinta, Pietaria, joka tarpeen tullen sekä tunnusti että kielsi Mestarinsa.  Pietari ollut mikään uskonsankari, kaikkea muuta. Kun tiukka paikka tuli, hän kielsi Jeesuksen, ja halusi olla ulkopuolinen. Mutta silti, tälle takinkääntäjälle ja nihilistille   Kristus luotti tärkeimmät tehtävät; hänestä tuli kallio jonka päälle kirkko rakentui.

Kristittyinä meistä tuskin kukaan voi kehua olevansa Pietaria kummempi. Meidän sisällämme on tunnustaja ja kieltäjä läsnä samanaikaisesti, koko ajan.  Samoin verisen sotamme historiaa katsellessa syyllisten ja uhrien osat merkillisellä tavalla vaihtuvat ja osien tarkkarajaisuus häviää. Kummallakin puolella oli heitä, jotka olisivat vain halunneet jäädä ulkopuolelle, mutta jotka olosuhteiden pakosta joutuivat tunnustamaan väriä. Ja kummallakin puolella oli heitä, jotka täsmälleen tiesivät, mitä olivat tekemässä. 

Jonkin aikaa jäähyväispuheensa jälkeen, ristinkuolemansa hetkellä, Vapahtaja anoo pyöveleilleen armoa, pyytäen: ” Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät:”

Vapahtaja pystyy tähän, ihminen harvemmin, mutta missä niin on tapahtunut, on jotain suurta ja painavaa murtunut ihmisen sisimmässä. Anteeksiantamuksen voimaa ei mikään voita, mutta aina on muistettava, että anteeksiantamus ei voi tapahtua ihmisen käskystä eikä tahdosta, vaan jostain suuremmasta voimasta.

Tarinat ja nimet uhrien identiteetin merkkinä

Jeesuksen matka ei päättynyt ristille eikä hautaan, kuten tiedämme. Lopussa oli ylösnousemus, joka ei silti ollut loppu, vaan uuden alku, uuden mahdollisuuden, sovituksen ja anteeksiantamuksen alku. Ylösnousemuksen olemus on ihmisjärjelle käsittämätön, mutta joitain ulottuvuuksia siitä voi yrittää hahmottaa. Yksi ylösnousemuksen ulottuvuus on sukua luomiselle; sille, kuinka Jumala mahtikäskyllään kutsuu tyhjästä kaiken elollisen elämään, olemattomuudesta olemaan.

Tänä vuonna sadan vuoden takaisia uhreja on muistettu paljon: tiedotusvälineissä, elokuvissa, kirjallisuudessa; niin kuin muistelimme keskustelupiirissä täällä Kalajoellakin. Näiden tarinoiden kautta monet traagisesti kuolleet ihmiset ovat saaneet äänen ja nimen. Ihmisen nimen ja hänen tarinansa ääneen lausuminen on kuin ihminen kutsuttaisiin olemattomuudesta olemaan. Hän saa identiteetin ja arvokkuuden. Tämä on yksi ylösnousemuksen ulottuvuus.

Tämän takia muistaminen on tärkeää ja arvokasta; ei menneisyyden väkivaltaisuuksissa rypemisen takia, ikään kuin se olisi jotain makaaberia viihdettä. Vaan sen takia, että uhrit ansaitsevat identiteetin. He ansaitsevat sen, että heidän tarinansa tulee kerrotuksi ja kuulluksi. Ja kun se tulee kerrotuksi ja kuulluksi, vainajat saavat muistoissamme sen kunnian ja arvokkuuden, joka jokaiselle ihmiselle kuuluu.

Sodan jälkeen pelko ja häpeä vaiensi monet. Merkillistä kyllä, mutta ihmistieteiden mukaan täysin loogista on ollut se, että uhrit kärsivät häpeää eniten. Uhrien häpeä kesti sukupolvesta toiseen. Ainoastaan asioiden ääneen lausuminen, nimet ja tarinat auttavat häpeästä selviämisessä.

Sillä nimet ja tarinat todistavat siitä, että kaikki, valkoisista punaisiin olemme ihmisiä ja saman Isän lapsia. Saman Sovittajan sovittamia, joista kukaan ei voi asettua toisensa yläpuolelle. Se, että ihmisellä on nimi, kasteen hetkellä lausuttu, merkitsee sitä, että Jumalan lupaus koskee häntä, koska Raamatussa Herra sanoo: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”(Jes. 43)

Siksi uhrien nimien selvittäminen ja niiden esille asettaminen on teko, jolla on paitsi symbolinen, myös ihmisyyttä kunnioittava ulottuvuus. Siksi tavoitteena on saada nimet myös meidän kirkkomaallamme olevaan vuoden 1918 muistomerkkiin, josta nimet vielä puuttuvat.

Mitä on rakkaus ja sovinto?

Meidän ihmisten on helppo kehottaa toisiamme rakastamaan ja anteeksiantamaan. Kehotus on ohut, jos ei itse pysty samaan. Ainoastaan Jumalan rakkaus on täydellistä. Hänen rakkautensa ei ehdollistu siihen, kykeneekö ihminen antamaan kiduttajilleen anteeksi vai ei. Jeesuksen sovitustyön tähden Jumalan rakkaus  ihmistä kohtaan pysyy kaikissa tilanteissa. Meidän  tulee ottaa todesta nuo Jeesuksen jäähyväispuheen sanat: ”Rakastakaa toisianne.”  Mitä tuo rakkaus tarkoittaa? Voisiko se tarkoittaa, ei menneisyyden unohtamista, vaan yhdessä ihmettelemistä; sitä, että yhdessä yrittäisimme ymmärtää? Sillä sovinto ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi kaikissa asioissa aina olla samaa mieltä toistemme kanssa, vaan sitä, että kykenisimme yhteisen pöydän ympärillä olemaan rakentavalla tavalla eri mieltä keskenämme.

Suvi Lehtimäki, kappalainen, Kalajoen seurakunta

Yksin ja yhdessä

Kiirastorstaista nousee mieleen se, miten Jeesus aterioi opetuslasten kanssa. Onko meillä enää aikaa syödä yhdessä? Yksi syö leivän lähtiessään, toinen laittaa ruoan töistä tullessaan ja kolmas lämmittää sitä myöhemmin. Jeesukselle yhdessä syöminen oli tärkeää. Raamattu k

uvaa usein Jeesuken ja opetuslapset ruokailemassa. He olivat ystäviä, jotka halusivat jakaa leivän, mutta myös elämäänsä. Ehkä laitan tänä iltana ruokaa ja katan pöydän, kysyn mitä perheenjäsenille kuuluu.

Vaikka Jeesus ja opetuslapset aterioivat yhdessä, ja Jeesus jopa pesi opetuslasten jalat, jättivät he hänet tiukan paikan tullen yksin. Tässä vaiheessa kertomusta on helppo löytää itsensä, joko kiireisenä ja pelokkaana omissa touhuissaan, tai yksin jätettynä. Jeesus, eläessään ihmisen elämän, tiesi miltä tuntui, kun oli rakkaita ympärillä, mutta myös miltä tuntui olla kaikkien hylkäämä.

Mekin tunnemme joskus olevamme yksin tai hyljättyjä. Juuri siksi Jeesuksen tuli olla hyljätty, ettei meidän tarvitsisi. Hän asetti ehtoollisen syntien anteeksiantamiseksi ja yhteyden ateriaksi. Hän on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Jeesuksen rakkaus laittaa myös meidät liikkeelle, yksinäisen luo, kulkemaan yhdessä, perille asti.

Maria Orjala

Hän nousi kuolleista sittenkin

Jeesus oli haudattu. Hänen tarinansa on loppu. Näin luultiin. Ylipapit ja fariseukset pyysivät Pilatukselta sotilaita vartioimaan Jeesuksen hautaa ryöstäjien varalta. Tai ylösnousemukseen varautuen. Pilatus lupaa vartioston haluten päästä nopeasti eroon koko jutusta. Hän oli langettanut väärän tuomion eikä saanut rauhaa.  Kirjeessään keisari Tiberiukselle maaherra kuvaa Vapahtajan kuolinhetkellä tapahtuneita luonnonmullistuksia. Hän kertoo käynnistään Golgatan portilla, kun kuolinkamppailu oli ohi. Hän kertoo teloituspaikalta palaavasta roomalaisesta sotaväenosastosta, jonka lippu oli surun merkiksi verhottu mustaan. Pilatus näki, että Jeesuksen kuolema oli koskettanut hänen omaa väkeään. Ja hän pohtii kauhuissaan, kuka oikein oli tuo mies, jonka hän oli tuominnut kuolemaan.

Muutamista sotilaista tuli Kristuksen todistajia, kuten sadanpäämies Qvintus Korneliuksesta, joka johti Jeesuksen teloitusosastoa. Monien kirjallisten lähteiden mukaan hän on sama Kornelius, josta Apostolien teoissa puhutaan, ja jonka luokse Pietari aikanaan lähetettiin. Pilatuksen poliittinen ura ei saanut hyvää jatkoa, vaan jo muutaman vuoden kuluttua hänet siirrettiin muihin tehtäviin eikä hän elänyt enää pitkään.

Jeesus saarnasi kuolemassaankin. Tuonelan syvyydestä saakka hän herätti uskoa ja ylläpiti sitä, kunnes hän ylösnousemisellaan osoitti todeksi kaikki sanansa. Evankeliumin vaientamiseksi tarkoitettu tapahtuma käynnisti vyöryn, jonka seurauksena kristillinen kirkko on tänä päivänä maailmanlaajuinen. Jeesusta ja hänen sanomaansa yritetään edelleen haudata, tehdä tyhjäksi, panna viralta ja kieltää, mutta turhaan. Kaikkialla, missä evankeliumia kuunnellaan, se saa vaikuttaa uudistavasti. Sanoma antaa toivoa, jota me tarvitsemme osataksemme elää tässä maailmassa, jossa muutos tuntuu olevan ainoa pysyvä olotila.

Siunattua pääsiäistä!

Suvi Lehtimäki

 

Elämänjano

”Herra, kädelläsi iloita mä saan”, lauloivat nuoret riparilla. Saimme viettää viikon upeissa maisemissa kaiken yltäkylläisyyden keskellä, kun Luojan luoma luonto avautui silmiemme eteen. Monien vauhdikkaiden touhujen lisäksi saimme pohtia omaa paikkaamme maailmassa ja elämän tarkoitusta.

Nuorista huokuu suuri jano, elämänjano. He janoavat tulla huomatuksi ja kaipaavat vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Tämä sama jano koskettaa jokaista, kun mietimme elämämme mielekkyyttä. Elämää rytmittää vastakohdat, kun kulkumme on joskus helppoa ja vaivatonta mutta välillä todellista kompurointia. Emme selviä elämästä yksin, vaan kaipaamme matkalle opastajaa, joka lupaa, että olemme kulkemassa oikeaan suuntaan.

Meidät on luotu Jumalan yhteyteen. Janoamme ei voi tyydyttää mikään muu kuin Jumalalta saatu rakkaus, joka tuli todeksi Kristuksen pelastustyössä. Rippileirillä toistui usein ajatus siitä, kuinka usko ei ole suorittamista, vaan Jumalalta saatu lahja. Raamattu lupaa, että ”ratkaisevaa ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa”. Usko tuo mukanaan elämän mielekkyyden, rohkeuden ja luottamuksen. Elämä on hyvää ja elämisen arvoista ja vie kerran perille taivaan kotiin.

Annika Lähteenmäki, nuorisotyönohjaaja

 

Armotonta menoa

Milloin olet viimeksi pyytänyt armoa? Oliko tilanne sellainen, että kaikki keinot oli käytetty ja kaiken ponnistelun jälkeenkin selviytyminen tuntui lähes mahdottomalta?

Elämä on hektistä ja suorituskeskeistä, eikä sen vaatimukset tekemällä lopu. Jaksaminen on joskus koetuksella, kun työt, ihmissuhteet ja arjen haasteet vaativat panostuksemme. Kaiken keskellä luulemme, että voimamme riittävät ja pystymme melkeinpä mihin vain. Turhaudumme, jos väsymme tai joudumme tunnustamaan, että oma osaaminen ei riittänytkään.

Meitä ei ole kuitenkaan kutsuttu elämään pelkkien suorituspaineiden alla. Meille on luvattu lepo ja rauha kaiken kiireenkin keskellä. Saamme siirtää katseemme itsestämme meitä rakastavaan, armolliseen Jumalaan. Hän ei vaadi meiltä tekoja tai osaamista. Ainoa, mitä hän meiltä odottaa, on päinvastoin oma heikkoutemme ja epäonnistumisemme.

Jumala on tehnyt puolestamme arvokkaimman teon – uhrannut poikansa Jeesuksen, jotta me saisimme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Jumalalta saamme pyytää armoa kaikissa elämäntilanteissa, ja tämä lupaus myös pitää, kuten psalmeissa sanotaan: ”Hän antaa armonsa, hän on uskollinen!” Loppujen lopuksi elämä ei olekaan suorittamista, vaan se on lahja.

Annika Lähteenmäki, nuorisotyönohjaaja


Vuoden 1918 varjot

Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta maatamme repineestä sisällissodasta. Tapahtumaa muistellaan yhteisöissämme eri tavoin.
Kirkkokin muistaa Sovinto 100 -projektin muodossa. Kalajoella luemme aiheesta kertovaa kirjaa ja keskustelemme sodan varjoista.
Vuoden 1918 sota on haastava käsitellä, koska ajan todellisuus oli sirpaleinen. Olivat punaiset ja valkoiset, joilla molemmilla oli sisäisiä keskinäisiä näkemyseroja.
Entisellä emämaalla Venäjällä oli suuret sisäiset valtiolliset ristiriidat. Vallankumouksen voitto ei suinkaan ollut varma ja lopullinen vuonna 1917.
 
Suomen kohtaloon vaikutti myös Saksa, jonka mukaantuloon Suomen sotaan ei suhtauduttu siihenkään yksimielisesti.
Maailmansota heikensi Suomen elintarviketilannetta ja monin paikoin nähtiin nälkää. Kaiken tämän keskellä yksittäiset ihmiset joutuivat tekemään ratkaisujaan
ja valintojaan.
 
Tänä päivänä saattaa olla käsittämättömän vaikeaa ymmärtää niitä olosuhteita, joissa valintoja tehtiin.
Tuomitseminen on helppoa. Tapahtumat ovat jättäneet arpia monien ihmisten ja heidän jälkipolviensa elämään.
 Monet pohtivat, joko aika olisi kypsä ja he kykenisivät lausumaan Ristin miehen sanoin:
”Isä, anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”
Haavojen jälkeen jää hiljaisuus.
Ihmiskunnan suurin syyttömänä kärsinyt tiesi sen.
 
Suvi Lehtimäki, kappalainen​

 

Juhlimaan tulkaa…

Olemme juhlineet tänä vuonna reformaatiota eli uskonpuhdistusta, josta tuli kuluneeksi 500 vuotta.  Juhla teema oli armoa, joka kuvastaa ja kertoo lyhyesti, mistä luterilaisessa uskossa on kyse. Jumalan armo on meille ilmaista. Sitä ei voi ihmistöin ansaita. Ihminen pelastuu yksin uskosta ja yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Usko ei siis ole mitään sellaista, joka olisi meidän omaa tekoa.  Se on alusta loppuun Jumalan lahja. Tämän asian oivaltaminen ja sen varaan jääminen ei ole meille kuitenkaan helppoa.  

Me etsimme armollista Jumalaa läpi elämän. Välillä pakenemme häntä ja käperrymme itseemme. Välillä vihaamme häntä, kun asiat menevät toisin kuin toivoisimme. Mutta rauhaa me emme tahdo oikein löytää ilman Jumalaa. Monesti vasta tosipaikan tullen, kun selkä on seinää vasten, me turvaamme häneen ja huudamme häntä avuksi.  

Joulu saattelee meitä tämän armollisen Jumalan luokse. Joulu vie meidät vastasyntyneen Vapahtajan seimen äärelle. Me saamme hiljentyä kuulemaan samaa sanomaa, jota jo ensimmäisenä jouluyönä kuulutettiin Betlehemin yössä. Vapahtaja syntyi ”koko kansalle”. Siis kaikille. Jeesus ei ole pikkupiirien yksinoikeus. Hän syntyi meitä kaikkia varten. Tässä joulun Lapsessa me kohtaamme Jumalan rakkauden suurimman lahjan. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1.Joh. 4:10)  

Joulu muuttaa meitä. Joulun Lapsi peittää alleen meidän katkeruutemme, kylmyytemme, vihamme ja koko syntisen elämän. Meidät pestään puhtaaksi jouluseimen ääressä. Kun katselemme Vapahtajaa, me saamme ihan oikeasti jättää taakkoja pois. Me saamme uskoa syntimme anteeksi. Jumala antoi Vapahtajan syntyä, jotta saamme olla vapaat kaikesta, josta omatunto meitä syyttää. Joulu on näin täynnä Jumalan armollisuutta ja Jumalan anteeksiantamusta. Meitä rakastetaan, jotta me voisimme omalta osaltamme olla armolliset toinen toisillemme. 

Tulevan adventin alkupuolelle osuu itsenäisyytemme suuri juhlapäivä. Suomi täyttää 100 vuotta. Kiitollisin mielin juhlimme isänmaatamme joka on meille tärkeä ja rakas. Meillä on aihetta kiitokseen. Moni asia on hyvin. Jumala on siunannut pienen kansamme vaiheita ja auttanut vaikeiden aikojen yli.      

Toivotan sinut sydämellisesti mukaan seurakuntamme erilaisiin tilanteisiin tulevana juhla-aikana. Älä jää kotiin, vaan tule mukaan, vaikka edellisestä kerrasta olisi kulunut vuosia. Lähde liikkeelle, sillä nyt on sen aika.      

Toivotan kaikille seurakuntalaisille hyvää ja siunattua adventin aikaa.

Kari Lauri, kirkkoherra

 

 

Olisitko

tie armoon ja toivoon,
syli, rakkaus ja tuli sydämessä,
lähde iloon, uskoon ja totuuteen,
oikea osoite, matkan päämäärä ja tarkoitus?
Olisitko tätä kaikkea minulle Jumala?

 

Olisitko

Jumala läsnä surussa, pelossa ja ahdistuksessa,
tuttu häpeän, vihan ja kaikkien tunteiden,
kohdannut kelpaamattomankin.
Olisitko Jumala vierellä sisäisissä kivuissa ja ihmisen tuskassa.
Seisoisit vierellä haavoitetut ja runnellut kätesi näyttäen.

 

Jumala

Näet minut,
valossa ja totuudessa.
Näet sisimpään saakka.
Et pelkää katsoa,
et pelkää kuulla.
Mitä sanot minulle Jumala?
Sanot rakas, niin että tiedän, että tarkoitat sitä.
Sanot rakas, niin että tiedät millaista ihmistä rakastat.

 

Olet minulle Jumala

lohdutus ja sanat
ystävä ja rakas.
Jumala olet niin paljon,
että et pelkää etkä kaihda mitään minussa ja sinussa,
vaikka olemmekin kaikkea mahdollista.
Et väisty viereltämme Jumala.

Ulla Ketonen